Tuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään
huolimatta, juoksi kuin hurja.
-- Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?
-- Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole
muutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää
voi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille,
uljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta
nuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi
ihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. "Onko
teillä kultaa ja hopeaa?" kysyvät he kaikki; "emme me muusta pidä
väliä." Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten
ruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset
rupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!
-- Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka
olivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä
lehdillämme.
-- Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa
siivillämme.
-- Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar
ja läksi.