Nuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä,
pulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut.
Hän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme,
vaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja
osasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla
sopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja
puheemme esineitä.
Ensi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen
ehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo
olisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui
hänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli
mitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.
Laisnel katosi yht'äkkiä paristamme tulematta koskaan takaisin. Hän nai
nuorena ja muutti vaimoneen kolmen peninkulman päässä olevaan somaan
maakartanoon, jossa hän istutti itselleen kauniin puutarhan. Minä kävin
siellä kerran häntä tervehtimässä, mutta en nuhdellut häntä hänen
laiskuudestaan, joka esti häntä meillä käymästä. Hän oli, näetsen, sitä
luontoa, että vähinkin hämmennys tahi muutos hänen työtoimissaan tahi
puvussaan tuntui hänestä tuskalliselta.
Elämä, jota hän nyt vietti, oli hänelle mieleistä. Ollen ylen
käytännöllinen tieto-viisas, oli hänellä, näet sen, se mieli, että
ihmisen ei pidä lähteä sieltä pois, missä hänen on hyvä olla.
Kuitenkaan ei häntä sopinut itsekkäisyydestä syyttää, koska hän teki
työtä meidän kaikkein edestä.
Minä jo silloin tiesin hänen olevan vaiheitten ja tarkkojen
tiedustelemisten toimessa ja hän olikin niistä jo julkaissut joitakuita
osia eräässä seudun sanomalehdessä. Hän pitkitti sittemmin
tutkimuksiaan tuolla tyvenellä mielellä, jota hän joka asiassa osoitti.
Hänen kuollessansa minä en tietänyt oliko hän täydentänyt työnsä;
kenties hänen ylellinen kainoutensa oli estänyt häntä sitä
julkaisemasta. Mutta Monsieur de Chair'n huolesta hänen perheensä on
julkaissut kaksi kelpo nidosta "_Taika-luuloja ja kansan taruja
keski-Ranskasta_". Tämän kirjan nimi: "_Muinaismuistoja ynnä
kansallis-taruja ja tapoja verrattuina nykyajan tapoihin ja taruihin_"
selittää selvästi kirjan koko sisällyksen. Monessa eri maakunnassa on
tuota asiaa keskusteltu; mutta, mitä harvoin nähdään, sisältää tämä
kirja sen, mitä se ilmoituksessa lupaa ja vielä enemmänkin, silla se on
täydellinen ja tavattoman runsas-aineinen tieteily: se on sellainen
työ, jonka ainoastaan se voi toimittaa, joka on koko elinaikansa
vapaatahtoisesti elellyt tutkintonsa esineiden keskellä ja
silminnähtävästi joka päivä ja joka hetki niitä tutkinut ja heti niihin
sovittanut oman syvän tietonsa.
Hän oli yksi niistä neljästä tai viidestä oppineesta, jotka perinpohjin
osasivat meidän talonpoikais-kieltämme. Tietämätöntä tosin on nyt jo,
onko tuota kieltä enää olemassakaan, sillä nykyinen rahvas on unohtanut
kielensä ja vanhukset, jotka sitä selvään puhuivat, ovat jo kuolleet.
Tämä on varsinkin ikävää, sillä Berry'n ranska oli erityistä laatua, se
oli sangen vanhaa ja pysyi kauvan muuttumattomana. Siinä oli tuhansia
omituisuuksia ja monta ihanuutta, joita ei muualla tavata ja semmoisia
sopivia ja outoja lauseita, joihin ei nykyisessä ranskankielessä löydy
mitään verrattavaa.
Laisnel de la Salle rakasti niin suuresti tuota kieltä, että hän vaan
sitä käyttäessään oli täydessä neron voimassaan. Se oli hänelle myös
suureksi hyödyksi siinä suhteessa, että hän sen kautta tutustui
talonpoikaisen kansan kanssa ja oppi perinjuurin ymmärtämään kaikkia
sen aatteita, taikaluuloja ja muinaistaruja. Mutta hän ei tyytynyt
ainoastaan runoilijan eikä taideniekan toimeen, vaan hän tahtoi
historiallisella siteellä yhdistää kaikki nämä erityiset
paikkakunnalliset omituisuudet yleisiin näitä kohtia koskeviin
selityksiin.
Nykyinen ajatustapa ihmiskunnan historiasta otti viime vuosisadalla
pitkän askeleen eteenpäin. Sotiessansa taika-luuloja vastaan olivat
järkeis-oppineet ylönkatsottaviksi ja hyljättäviksi tuominneet kaikki
talonpoikaiset taikaluulot, ajattelematta että ne olivat tärkeä osasto
aatteiden historiasta. Uusi oppikunta, jonka hengen herrat Littré,
Renan ja muut ylevät kirjailijat ovat meille selittäneet, on
vaikuttanut sen, että nykyaikaan olemme oppineet tarinoiden historiasta
tutkimaan itse ihmiskuntaa, koska kansantarut osoittavat jokaisen eri
aikakauden ajatustapaa.
Kuta vanhempia aikoja tutkimme, sitä isompaa valtaa saapi taru, kunnes
se yksin on ensimäisten aikakausien historiana. Se yksin kuvaa meille
tuon alkuperäisen ihmisen, joka näyttää järjen puolesta niin huonosti
varustetulta, mutta jolla sen sijaan on tavaton milt'ei määrätön
mielikuvitus. Tuo kuvatus-voima se on, joka häntä herättää älylliseen
elämään ja joka on alusta saakka estänyt ihmistä vallan villiytymästä.
Hän ei olisi voinut pysyä ihmisenä, ell'ei olisi itsessään tallentanut
jotain perikuvaa, joka oli sitä suunnattomampi, kuta tuntemattomammat
luonnon la'it olivat hänelle. Näin ymmärrettynä eivät aaveet eivätkä
ihmeetkään ole paljasta petosta. Kummitus-näöt ovat hyvin varmoja
tunnusmerkkejä ihmisen luonteen laadusta, ja kansan unelmat ovat myös
inhimillisiä toimituksia, joidenka salassa pitäminen peruuttaisi
historian tarkoituksen.
Tietämätöntä on, lieneekö tuommoisten luulojen ja kummitus-näköjen
katoaminen meidän aikanamme surettava. Jos runollisuus ja kuva-aisti
sen kautta ovat hävinneet, niin voipi itseään lohduttaa sillä, että
järjellisyys ja taito ovat samassa määrässä lisääntyneet. Se on ainakin
Monsieur Laisnel'in luulo, kuitenkin olisi varsinkin tarpeellista
keräillä noita kansantaruja, jotka runoilijoita ja historioitsijoita
paitse haihtuisivat entisyyden yöhön; ja tämä työ, taidolla
toimitettuna, on sangen tärkeää arvoa eikä tarujen kauneus ja hauskuus
voi tämän työn yksivakaisuutta vähentää. Vaan tämän työn paras ansio on
sukunimien tutkisteleminen ja muinais-tarujen selittäminen. Terävällä
ja vähimpiäkin yhtäläisyyksiä huomaavalla järjellään on Laisnel de la
Salle suuresti valaissut keski-Ranskan ensi katsannolla kummallisia ja
mielettömiä kansanluuloja. Hän on osannut suuremmaksi osaksi sovitella
niitä kaikkein muiden maiden muinais-jumalanpalveluksiin ja niinmuodoin
osoittanut niiden järjellistä ymmärrystä, jonka puutteessa ne
ensi-katsannossa näyttävät olevan. Hänen kirjansa on siis suuresti
hyödyllinen ja viehättävä sekä Berry'n että joka maakunnan ja kaikkien
maiden oppineille, sillä ei meillä liene ainoatakaan kansantarua, jolla
muualla ei olisi jotakuta vastinetta sekä yhteisestä lähteestä
johtunutta nimeä.
Guéret'in kirjastonhoitaja. Monsieur Bonnafour, on myös piirikunnassaan
tiedustellut taika-luuloja ja tällä vuosisadalla on jo ennenkin
Berry'ssä ollut uskollisia muinaistarujen kerääjiä. Niiden esimerkkiä
olisi kaikkialla noudattaminen ja kiireemmässä muodossa, sillä
vanhukset, jotka muistossaan ovat säilyttäneet noita vanhoja taruja,
kuolevat kuolemistaan: _kuollut ajaa kepiää_, eikä nykyinen nuoriso
enää sumuisina syysehtoina saa nähdä tonttuja eli haltijoita taikka
Celtein, Kreikkalaisten, Roomalaisten, Intialaisten, tahi Saksalaisten
kummajais-eläimiä.