[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut
sanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen
merkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin
käytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]
Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat
pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat
sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat
huutaen: "Robert on kuollut! Robert on kuollut!"
Maurice Sand.
Hämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella
isoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi
näkemään _lupinin_. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin
maakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan
aituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se
tee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis
kuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin
palvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita
muinais-ajassa palveltiin.
Olihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen
inhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos
katselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.
Kreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa,
vesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko
keski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta
vaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään,
niin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja
järjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään
näkyväisten esineiden palvelemisesta.
Kuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita
inhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on
pysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu
pukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä
viettelemästä.
_Lubinit_ ovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja
tyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja
viettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.
Muutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin,
joissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne
ihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoa
_lupineiksi_. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin
nimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos
vähintäkin hiiskettä kuulevat.
Kuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin
muinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja
ovat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja
peljättävän muodon.
Ovatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien
jälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten
tutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?
En tiedä olivatko nuo _lupinia_, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni
kyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen
kertomuksessansa sitä todistaisivat.
Se seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.
Bretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä
räätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin
jokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku
muu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen,
on sitä taitavampi neulan pitelemisessä.
Eräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin
hautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät
inhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien
näköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin
koska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.
Olivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko
räätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi
ihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta
liikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä
palavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti
niin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.
Mutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään,
kun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä
huomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata
kuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan
kulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.
Tämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla
tavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen
kunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat
ylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin
koirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden
osoitus.
Räätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat
häntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse
perkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.
Räätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa
kylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata
hautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi.
Mutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:
-- Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä
naisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin
sinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä,
niin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen
viiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy
huvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun
lörpötyksiäsi.
Todella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja
näin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli
kymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää
ollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja
hän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt
yksin lähteä matkalle.
Pelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä,
että eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen
ett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella
kiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita
yö-tuuli liikutteli.
Mutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan
pystyssä, kiviaitaan nojaten.
-- Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä
ovatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta
pahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!
Ja hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan
ihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa
pistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.
Mutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin
saattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja
vaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä
seuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella
toisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.
Sitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki
muutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään
hautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja
koska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin
hänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan
hermottomilta.
Tietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.
Kuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan,
ett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli
tapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi
askelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen
kahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia
hampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.
-- Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka
tuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään
pitäisi minua ahdistaa.
Vaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin
jalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä
levottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.
Mutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus:
-- Älkää minua toki syökö, hyvät herrat, sanoi hän. Minä olen laiha ja
ilkeä niinkuin itse näette! Jos säästätte minua, niin minä vannon että
huomenna tuon teille tänne niin lihavan lampaan, että jo sitä
nähdessänne huulianne nuoleskelette.
Heti paikalla lupinit sanaakaan sanomatta astuivat neljälle jalalleen
ja räätäli lähti juoksemaan kertaakaan taaksensa katsomatta.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa pelvosta vallan kankeana ja
sairasti viikon päivät kuume-tautia, pääsemättä vuoteelta liikahtamaan
ja luuli hourauksissaan näkevänsä miten sudet tahi raivoisat koirat
ajoivat häntä takaa, niin että eräänä ehtoona täytyi pappia noutaa
koettamaan saada häntä taltumaan.
Mutta kun pappi oli häntä ripittänyt ja torunut, että pelokkuudesta oli
luvannut hyvän lampaan noille saastaisille piruille, kuului räätälin
huoneen ympäriltä hirveää ulvontaa. Kyläläiset eivät tosin nähneet itse
_lupineja_, sillä ne eivät olisi uskaltaneet lähestyä semmoista
paikkaa, missä seurakunnan pappi oleskeli, vaan räätälin huoneen
seinälle ilmautui noiden hirveäin eläinpirujen varjot niin selvästi,
että katsojain hiukset kauhistuksesta nousivat pystyyn ja veri heidän
suonissaan jähmettyi. Sanotaan tämän tapahtuneen, kun kuu oli pilvessä,
ja niin selvään, kuin olisi maalattua kuvaa katsellut, nähtiin
_lupinein_ varjojen muodostuvan räätälin ja naapuritalojen huoneitten
päädylle, jossa ne liikkuivat, hyppivät, raappivat maata ja
pureskelivat toisiansa.
Tuo tapahtui joka ilta koko viikon, niin että kaikki kyläläiset ja itse
pappikin olivat vallan peloissaan.
Vihdoin räätäli, joka ei ensinkään ollut tyhmä mies, ja joka huomasi,
että pirut tässä olivat rumaamassa, päätti itse panna niille ansoja,
kosk'ei papinkaan manaukset mitään vaikuttaneet noihin ruumiittomiin
olentoihin.
Hän lainasi siis hyvän, lihavan lampaan ja ehtoolla hän sitoi sen
ovensa eteen, pyydettyänsä pappia olemaan vihki-vesineen varoillaan ja
kaikkia naapureita ottamaan siunatuilla kuulilla ladatut pyssyt
mukaansa ja piileskelemään hänen puutarhansa pensastoon, rupesi hän nyt
sillä tapaa saattamaan lammasta määkymään, että näytti sille
viheriäistä lehteä, joka oli lampaasta niin kaukana, että ei se voinut
sitä saada.
Kuullessaan tämän eivät _lupinit_ kauvemmin voineet itseään hillitä,
vaan läksivät hautausmaan aidalta ja tulivat juosten ikäänkuin sudet
huoneen lähelle, jossa niitä niin kelpolailla otettiin vastaan, että
niiden kaikkein oli pakoon lähteminen paitse yksi vanha naaraspiru,
joka sai kuulan sydämmeensä ja kaatui maahan ihmisen äänellä huutaen:
Kuu on kuollut! Kuu on kuollut!
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä se tuolla tarkoitti, jos ei sitä,
että sen otsassa oli valkoisen kuun kuva, ja että sitä ehkä piru
parvessa siitä syystä kuuksi nimitettiin. Siltä leikattiin pää sekä
käpälät poikki ja ne naulattiin Saint-Vault'in hautausmaan portille,
jossa niitä kauvan aikaa nähtiin. Sittemmin eivät eläinpirut enää ole
uskaltaneet siellä ilmautua.