Te, jotka auringon laskussa matkustatte rahkasoita pitkin,
varokaa tuota pitkää munkkia, joka äkkiarvaamatta kaihlikosta
nousee. Lähtekää pakoon ja älkää kuunnelko hänen kirotuita
puheitansa!
Maurice Sand.
Eräänä sunnuntaina Jeanne ja Pierre olivat sattuneet viivähtymään
Etangs-Brisses-nimisen lammikon tienoilla. Se ei ole mikään hupainen
seutu, ei ainakaan ehtoolla. Metsän läpi kuljettua matkustaja saapuu
suurelle ihan hedelmättömälle ylängölle, jossa ei muuta löydy kuin
kahitaa ja hietaa sekä isoja vesilätäköitä, jotka sade-aikana yhtyvät
järveksi, jonka pohja näyttää aivan mustalta.
Ennen muinoin, niin taru kertoo, on paha munkki, joka viinapäissä aikoi
kulkea pientä veden peittämää polkua, hukkunut lammikkoon aaseineen
päivineen. Aasin, joka ei eläissään ollut tehnyt mitään pahaa, ei
sittemmin enää kuultu kiljuvan, mutta irstainen munkki tuomittiin siihen
rangaistukseen, että hän yhä uudelleen tulisi kärsimään viimeisten
hetkiensä kuoleman-tuskaa, niin kauvan kuin Etangs-Brisses-lammikossa
löytyisi yksikään pisara vettä. Mutta vaikka viljelykset vuosittain
raivaavat uusia aloja näiden lampien rannoilla, niin vesi niissä ei
kuitenkaan näy rupeavan kuivamaan; siis munkin rangaistus kestää vielä
nytkin ja tulee kestämään, Jumala tiesi kuinka kauvan!
Jeanne tunsi aivan hyvin tuon lammikon pahan maineen, mutta Pierre ei
tahtonut tuota uskoa vaan teki siitä pilkkaa. Hän vieläpä esti
Jeanneakin sitä ajattelemasta puhumalla kaikenlaisia asioita, jotka
tytön mielestä muka olivat hauskoja kuunnella. He olivat kihlatut ja
palasivat juuri kaupungista, jossa olivat käyneet ostamassa kankaita
sekä silkkinauhoja ja muita hääpukuun kuuluvia koristuksia. He
kävelivät vieretysten pitäen toisiaan pikkusormesta kiinni niinkuin
kihlatut ainakin, kunnes huomasivat olevansa äsken mainitulla kapealla
polulla, jalat lieteesen vajonneina. Edellisenä päivänä oli paha
raju-ilma saattanut lammikon paisumaan, niin että se oli kohonnut yli
reunojansa.
-- Sinä viet minua väärään, sanoi Jeanne sulhaselleen, minä tiedän
ett'ei tämä ole oikea tie.
-- Odotappas jahka tiedustelen missä ollaan, vastasi Pierre. Kas
kummaa, jopa aurinkokin on laskenut ja revonkorret näyttävät ihan
mustilta, ett'ei niitä voi toisistaan eroittaa. Jää sinä hetkeksi
tähän, niin minä menen katsomaan kuinka täältä päästäisiin pois.
Jeanne oli väsyksissä; hän istui ruovokkoon ja katseli taivasta, joka
oli keltasen ruskean kirjava. Hänen mielensä kävi murheelliseksi,
vaikk'ei hän itsekään olisi osannut syytä siihen selittää.
-- Jos nyt olisi täysi yö, niin minä en suinkaan uskaltaisi jäädä
yksistäni tähän pahaan paikkaan, johon munkki muinoin hukkui. Jospa
Pierre ei vaan eksyisi tuohon katalaan kaislastoon!
Jeanne katsoi hänen mukaansa niin kauvan kun saattoi, vaan kun hän ei
enää voinut häntä eroittaa, rupesi koko hänen ruumiinsa pelosta
värisemään.
Äkkiarvaamatta näki hän suuren sorsa-parven pauhaten lentävän ylös
siltä puolen lammikkoa, missä hän oli, ja kohoten varpaillensa näki
hän Pierren, joka palatessansa huvikseen heitteli kiviä veteen
peljättääksensä toisia lintuparvia, joita jo pimeän tullessa joukottain
kokoontui lampeen.
Astuen hänen luoksensa sanoi Pierre:
-- Me olemme oikealla tiellä ja jos emme mutaa pelkää, niin pääsemme
vallan hyvin kulkemaan. Mutta salli minun huoata hetkinen, sillä minä
olen rientämällä kulkenut eikä tämä seutu toki liene niin kirottu,
ett'ei täällä sopisi levähtää.
-- Sehän vallan hullua, jos pidät tämän paikan hupaisena; ainakin minun
on täällä ikävä ja aika on käynyt pitkäksi. Lepää nyt pian, että ennen
yötä pääsisimme täältä pois.
Käytyään Jeannen viereen istumaan, sanoi hän:
-- Etkö luule, että aika minulle kulkiessani on käynyt pitkäksi?
Ainakin minusta tuntuu niinkuin en kahteen vuoteen olisi sinua
halannut.
-- Älä turhia! vastasi tyttö. Eihän puoltakaan tuntia ole kulunut siitä
kun viimein minua syleilit.
-- Entä sitte, sydänkäpyseni, eihän siinä mitään pahaa!
-- Enhän minä olekaan sitä sanonut; menemmehän pian naimisiin!
-- No, hyvä se; salli minun nyt vielä syleillä sinua kerran tahi
seitsemän kertaa.
Jeanne sallei hänen yhden kerran sitä tehdä, sanoen että siinä oli
kyllä. Hän ei tuota miksikään synniksi katsonut, mutta hän tiesi että
vaikka talonpoikaisille kihlatuille onkin luvallista kaikkein nähden
toistansa syleillä, niin ei ensinkään ole soveliasta yksinäisyydessä
tämmöistä tehdä, niinkuin ei myöskään kahden kesken oleskella
semmoisissa paikoissa, missä ei ihmisiä kulje.
Pierre, jolla oli tarkka soveliaisuuden tunto, niin että hän kaikissa
tilaisuuksissa osasi käyttäydä oikealla tavalla, oli mielissään kun
näki Jeannen vakavuuden; ja ainoastaan sen takia hän väliin käyttäytyi
liian rohkeasti, että Jeanne häntä siitä hiukan lyödä mäjähyttäisi,
mikä aina suuresti häntä miellytti, koska se, niinkuin jokainen tietää,
on suuri luottamuksen ja rakkauden merkki.
Hetkisen aikaa kaikessa kunniallisuudessa näin kiisteltyänsä, rupesivat
he tulevaisuudesta haastelemaan, joka myös on suuri hauskuus
semmoisille, jotka elämäänsä yhdessä aikovat viettää. Siinä he sitte
istuivat yhä uudelleen luetellen vähäisiä varojansa ja ajatuksissaan
rakentaen itselleen uutta tupaa ja istuttaen sen ympärille pientä somaa
puutarhaa.
Niinkuin jo sanoimme, niin tuo ei ollut muuta kuin "tuulen tupia",
koska nämä nuoret olivat ihan köyhät ja ainoastaan uutteralla
työnteolla he jotensakin taisivat tulla toimeen.
Mutta silloin ääni, jota Pierre ei kuullut, rupesi puhumaan Jeannelle
Pierren äänellä, samalla kun toinen ääni puhui Pierrelle ihan niinkuin
Jeanne, vaikka se ei ollutkaan Jeanne, joka ei edes sitä kuullutkaan.
Näin he luulivat toisensa sanovan semmoista, jota he eivät ollenkaan
sanoneet; ja tietämättänsä mitenkä se oli käynyt, huomasivat he
olevansa riidassa.
Jeanne nuhteli Pierreä laiskuudesta, soimaten häntä siitä, että hän
muka liian usein kävi kapakassa ja Pierre puolestansa syytti Jeannea
kiekailemisesta sekä ylöllisestä koristelemisen halusta.
Asia päättyi niin, että molemmat purskahtivat itkuun ja siinä he sitte
istua jörrittelivät mitään toisillensa sanomatta.
Mutta nyt tapahtui jotain kummaa. Sillä vaikka ei kumpikaan heistä enää
puhunut eikä kumpikaan nähnyt toisensa liikuttavan huuliansa, niin
molemmat kuitenkin yhtä aikaa kuulivat sangen tohisevan äänen, joka
puhui sammakon tahi metsä-sorsan tavalla ja mitä ilkeintä puhetta.
-- Mitä siinä suuttuneina istutte, koska voisitte käyttää yön
yksinäisyyttä hyväksenne. Hulluja te olette kun vielä viikon odotatte
ennenkuin uskallatte vapaasti rakastella toisianne.
Tiedättekö mikä hulluus avioliitto on? Se on työnteko, vaiva, riidat,
suru lapsista ja leivättömät päivät. Käyttäkää siis tilaisuus,
viattomat kuin olette! Jo kolmantena päivänä häitten jälkeen te
itkette, ell'ette tappele! Näittehän jo miten kävi, kun tulevaisuudesta
ja talouden hoidosta rupesitte keskustelemaan, että heti toisiinsa
suutuitte! Elämä on mitätöntä ja viheliäistä, älkää muuta luulkokaan;
sitä nauttiaksemme meidän tulee unhottaa velvollisuuksiamme ja huvittaa
itseämme vapaasti. Lempikää siis toistanne ja käyttäkää nykyistä
hetkeä, sillä sitä ette voi saada takasin ja naituanne te ette saa tuta
muuta kun sortamista ja tappelusta ja nuoruuden kukkasista teille jää
jälelle ainoastaan piikit ja karvaat hedelmät.
Jeanne ja Pierre olivat hyvin peloissaan. He pitivät toisiansa kädestä
ja likistellen itseänsä toinen toiseensa, he eivät uskaltaneet
hengittääkään. Jeanne ei ymmärtänyt mitä tuo paha ääni puhui hänelle.
Sanat soivat hänen korviinsa ikäänkuin joku hullu perkeleen messu,
mutta Pierre, joka oli enemmän kokenut, kuunteli ehkä peloissaan ja
ymmärsi melkein kaikki.
-- Ääni on ruma, sanoi hän, siinä me olemme samaa mieltä, mutta sanat
eivät ensinkään ole hulluja ja jos minua uskoisit, niin sinäkin niitä
kuuntelisit.
-- Minä en ollenkaan huoli ovatko sanat rumat vai kauniit, vastasi
Jeanne. Ne peljättävät minua, vaikka en niistä mitään ymmärrä. Täällä
on joku, joka tekee meistä pilkkaa, kun kahden kesken olemme jääneet
tänne sopimattomalla ajalla. Menkäämme heti täältä pois. Tuo olento
tuolla, olkoon se elävä tai kuollut, ei tarkoita meille muuta kuin
pahaa.
-- Eihän toki; hyvääpä se meille tarkoittaa, koska se säälii tulevaa
kohtaloamme, ja jos sinä yrittäisit oikein ymmärtää mitä se sanoo --
Ja Pierre, joka tunsi miten piru häntä kiusasi, tahtoi estää Jeannea
pois menemästä ja paha henki jo hetken luuli olevansa voitolla.
Mutta noille pahoille hengille ei ole sallittu oman mielensä mukaan
vahingoittaa hyviä kristityitä. Irstainen munkki, kun huomasi, että
Pierren omatunto harhaantui, niin yritti hän yhä voittaa hänen
sieluansa, ja rupesi karkealla äänellään laulamaan:
-- Tulkaa, tulkaa, lapsukaiseni! Tässä ei tarvita vihkiäisiä, ei
vaksi-kynttilöitä eikä vieraita miehiä. Jos pappia olette vailla, niin
kyllä minä osaan oikeat sanat lausua. Laskekaa polvillenne eteeni,
niin saatte Belsebubin siunauksen.
Näin sanoen, nosti munkki ylös vedestä suurta, musta-päähineellä
peitettyä päätänsä.
-- Paetkaamme! huusi Jeanne. Tuossa karkaa suuri saukko meidän
päällemme.
-- Ei niinkään, vastasi Pierre, kyllä minä sen kepilläni karkoitan.
Mutta kummastuessaan ja katsoessaan veteen tuota ilmiötä nähdäkseen,
näki hän munkin palavat silmät, hänen partansa täynnä imu-matoja ja
sammakoita sekä hänen kokonaan mädänneen ruumiinsa, hänen kuivettuneet
jalkansa sekä hänen kaksi pitkää käsivarttansa, joista vaahto ja loka
valui ja joita hän heilutti ikäänkuin siipiä kihlattujen pään ylitse,
heitä muka perkeleelle uhratakseen.
Ja vaikka Pierre ei ollutkaan pahimpia pelkureita, niin pelästyi hän
kuitenkin nähdessään kuinka munkki suureni suurenemistaan, kunnes
ulottui melkein pilviin saakka, vinkuen ja naristen ikäänkuin
voitelematon tuulimylly, pötki jo pakoon kuin jänis, vetäen
Jeanne-parkaa muassansa. Jeanne, joka oli hämmästyksestä melkein
puolikuolleena, jalat kastuneina ja hiukset hajalla leuhottain, riensi
sen enempää käskyä odottamatta tietä eteenpäin minkä jaksoi. Näin
juoksivat he kotiinsa, kertaakaan taaksensa katsomatta ja ainoatakaan
sanaa toisillensa lausumatta.
Viikon päästä sitten he kirkossa vihittiin, eivätkä olleet noudattaneet
ilkeän munkin kehoituksia. Kummitus-munkin sanotaan tästä näin huonosti
onnistuneesta apajastaan niin suuresti hävenneen, jotta pitkä aika
kului ennenkuin hän taas uskalsi tulla näkyviin ihmisiä syntiin
kiusaamaan.
Luulo joulupukista, joka vaikeroiden ja uhoillen käy ympäri
kolkuttamassa yöllä ihmisten oville ja päivän tullessa katoaa hirveästi
ulvoen, oli muinoin niin yleinen, että se oli tullut sananparreksi. Ja
melkein kaikissa Ranskan maakunnissa tämä luulo pysyi kauvan eleillä.
Monta tämmöistä tarua irstaisista munkeista on olemassa ja vieläpä
papeistakin, jotka muka olivat rikkoneet siveyden-valansa. Noin
kaksikymmentä vuotta takaperin ei löytynyt monta pappilaa, joissa ei
kiirastulessa olevia sieluja muka olisi käynyt vieraisilla ja harvapa
maakirkko, jossa ei pappi-vainaja päivän koittaessa olisi
hämmästyttänyt ihmisiä pitämällä tuota mainiota sovinto-messua, jota
hän ei milloinkaan saanut loppuun asti luetuksi, ell'ei elävitten
joukossa löytynyt jotakuta hyväntahtoista ihmistä, jolla oli kylliksi
rohkeutta lausua hänelle "amen."