[Olemme tässä käyttäneet ranskalaisen alkuteoksen nimitystä, koska
suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa sanaa. Se merkitsee
muutoin jotain kummitus-eläintä. Suomentajan muistutus.]
Charli kuuli usein sen äänen kun palasi kiviä louhimasta. --
Tiedätkös, ämmäseni, tänä iltana se vielä seurasikin minua
pitkin pensastoa ulvoen kuulle, kertoi hän vaimolleen astuessaan
sisään; vaan minä itsekseni sanoin: "Ulvo sinä mieltäsi myöten,
et sinä kuitenkaan saa minun kääntämään edes päätänikään sinua
katsellakseni."
Maurice Sand.
Normandien ihmeiden kertoilija, jonka sanoihin me usein olemme
viitanneet, puhui "kummitus-eläimestä" (siksi sitä Berry'ssä
kutsutaan) Monthulén koiran johdosta, joka ilmestyi Sainte-Croix sur
Aiziers-ninisen pitäjän asukkaille. Se ei tehnyt mitään pahaa, mutta ei
antanut kenenkään lähestyä eikä koskea itseensä; eikä se mitenkään
muutenkaan osoittanut häijyyttänsä kuin kiduttamalla koiranpenikoita,
joita ei näillä seuduin voitu ollenkaan saada elämään.
Normandilainen taru kertoo, että tuo koira on ollut erään salaperäisen
matkustajan oma, ja että Mouthulén maakartanon isäntä oli sen tappanut.
Koiran omistaja etsi sitä kaikkialta ja tuli maakartanollekin, jossa
vannottiin, että koira oli kuollut luonnollisella tavalla.
-- Jos ette totta puhu, vastasi matkustaja, niin se piankin tulee
tiedoksi!
Ja niin läksi hän matkoihinsa.
Siitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.
Kertoilija jatkaa näin:
-- Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu;
eläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa
voi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.
Meidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä
kylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän
luuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi
noitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni
yö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän
niinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi
vuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä
navettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.
Hämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi
määkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä
tapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan
yrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan
luoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei
voinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi
tuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään,
ikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis
siihen tyytynyt.
Minä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja,
Iso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli
oppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla
matki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä
kerrottavan.
Muutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn
linnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä
pään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa
katumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.
Ei kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko,
joka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen
omana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat
vanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.
Kuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin
ennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä,
jolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa
siihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme
kertaa päiväänsä Angelusta.
Tämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset
olivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille
ajan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi
laiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa
vuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa,
Iso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana,
soitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa
olleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki
kaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä
seurata.
Oli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan
lukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi
kirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta
auringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän.
Ainoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun
par'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat
tappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla,
karkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä
ja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja
siltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat
ja toisia suututtivat.
Pahinta oli, ett'ei tietty, millä kurin päästäisiin tuosta
paholais-harakasta erilleen, kun ei kenenkään mieleen voinut johtuakaan
luettaa messuja sen sielun puolesta.
Asia siis pysyi semmoisenaan, kunnes uusi lukkari otti kirkon
haltuunsa, ja koska hän oli Jumalaa pelkääväinen mies, joka oikealla
ajalla luki rukouksensa ja soitti kelloansa, niin tuo paha henki pian
katosi eikä kello enää totellut muita kuin sitä, jolla yksin oli oikeus
sitä soittaa.
Juttu haaveellisesta ja panettelevasta harakasta johtaa mieleemme le
lupeux'in, joka on peräti toista laatua kuin ihmis-suden eri lajit. Le
lupeux on kummitteleva henki, jonka luonnon salaisuuksia ei koskaan ole
voitu tarkoin selittää ja joka ilmestyy eri tavalla eri seuduissa. Se
kuitenkin tiettään siitä, että Brennen maakunnan äärettömillä
lakeuksilla pitää se pääasuntoansa. Siellä on suunnattomia lampia,
joista jokaisella on eri tarunsa, ja joissa elää nuo suuret,
kuumetauteja tuottavat käärmeet, jotka ovat likintä sukua
cocadrilleille. Viime mainitut tulevat matalan veden aikana näkyviin,
mutta niitä ei saada karkoitetuiksi muulla kuin kuivattamalla soita,
joissa ne maailman alusta saakka ovat oleskelleet.
Eräs ystäväni, joka oppaan seuraamana kiersi maata sitä tutkiaksensa,
kuuli kerran iltapuhteella äänen, joka oli melkein kuin ihmisen ääni,
iloisella taikka pikemmin leikillisellä tavalla useimpia kertoja väliin
yhdeltä, väliin toiselta taholta kuiskaavan:
-- Ah! Ah!
Tutkia tirkisteli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, vaan sanoi
matkakumppanillensa:
-- Tuopa vasta ihmettelee! Meitäkö se oudoksuu?
Opas ei vastannut mitään. He pitkittivät matkaansa tuolla autiolla
lakeudella, jossa latvoitut ja karsitut puut muodostuivat mitä
kummallisimmiksi jättiläishaamuiksi kuun valaisemaa taivaanrantaa
vastaan. Tuo heikko, lempeä ääni seurasi matkustajia, ja joka kerta kun
ystäväni osoitti kummastustansa, sanoi se niin iloisella ja
pilallisella tavalla ah! ah! ett'ei hän voinut olla nauramatta ja
vihdoin vastasi sille:
-- Noh, mitä sitte?
-- Olkaa vaiti, Jumalan tähden! sanoi opas pusertaen hänen
käsivarttansa ja suurella hartaudella tehden ristinmerkin; älkää sille
puhuko ja älkää olko sitä kuulevinanne. Jos vielä kerran sille
vastaatte, niin me olemme hukassa!
Ystäväni, joka hyvin tiesi talonpoikaisen kansan tuumat, ei enää
vastannut näkymättömälle pilkkaajallensa, joka vihdoin väsyi heidän
äänettömyyteensä ja jäi heistä.
-- Ehkä se on joku yö-lintu, kenties tarha-pöllöjen sukua? arveli
matkustaja.
-- Kyllä kai! vastasi opas, vai lintu! Aluksi se pilkkaa ihmistä,
nauraa hänelle, eksyttää häntä, vieden hänet muassansa, mutta vihdoin
sitten suuttuu se häneen ja silloin upottaa se hänet johonkuhun
lätäkköön.
Tuommoisia tuo viekas le lupeux-niminen paha henki, muka, tekee, ja
joskus sen nähdään istuvan jossakussa köyristyneessä puussa, siitä
syystä, näet sen, että se itse on kiero, se on pahan-juoninen ja
turmelusta rakastavainen.
Semmoiset ihmiset, jotka ymmärtämättömyydestä ovat sitä kuunnelleet ja
seuranneet, ovat kaikki saaneet sitä katua. Väliin se kertoo hauskoja
tai häijyjä juttuja, väliin hirveitä tai lystillisiä ämmän juoruja,
mutta aina silloin, kun siltä on uteliaisuudesta kolme kertaa kysytty:
"Mitä sitte? tai mitä tarkoitat?" niin silloin alkaa se lörpötellä
ikäänkuin harakka, huvittaen kuulijaa kummallisilla ja hävyttömillä
seikkailuksilla, luvaten toimittaa hänelle tilaisuuden saada salassa
kohdata rakastettuansa, sillä tavoin yllyttäin hänen pahoja himojansa
tai aviollista luulevaisuuttansa. Ja joka vaan kerran on joutunut sen
ansoihin, hän ei taukoa sitä kuuntelemasta ja kysymästä, kunnes se on
johdattanut hänet jonkun vaarallisen lammen rannalle, missä se sanoo
hänelle:
-- No, katsoppas nyt!
Kysyjä kumartuu silloin katsomaan tuohon haaveelliseen kuvastimeen,
jossa hän todellakin näkee kuvautuvan semmoista, joka liikuttaa hänen
mieltänsä; mutta kamala paholainen syöksee hänet silloin veteen ja kun
kuolema sulkee hänet kylmään syliinsä, kuulee hukkuva sen iloisella,
petollisella äänellä hokevan veden päälle kumartuvan puun oksalta,
jolle se heti kiipee:
-- Ah! Ah! Tuossa nyt näet mitä minä tarkoitan!
Châtren piirikunnassa ei ainoastaan eläimet käy kummittelemassa, vaan
vielä huonekalutkin. Siihen aikaan kun Briantes'n hovissa vielä
asuttiin, tapahtui siellä merkillisiä kummittelemisia. Erään
epäileväisen talonpojan, joka oli hovin hoitajana, ja jonka teki mieli
tutkia noita salaisuuksia, täytyi luopua yrityksestään. Linnan
korkeimmassa kammiossa oli vanki-koppi, josta yön aikana kuului
hirmuista melskettä, eläinten ääniä, ihmisten voivotuksia sekä
tuulenpuuskia, jotka sammuttivat kynttilät. Ne olivat niitten ihmisten
ja eläinten sieluja, joita hugenot-rosvot sekä saksalaiset ratsumiehet
armahtamatta olivat tällä valta-tiluksella surmanneet. Mutta noina
rauhattomina aikoina oli vielä huonekalujakin lyöty pirstaleiksi ja
heitetty ulos akkunoista sekä viskattu mullin mallin, josta syystä nyt
kuului tavatonta ritinää ja ratinaa näkymättömistä esineistä, jotka
kuuluivat vierivän alas portaita, uhaten musertaa kaikkea tiellänsä.
Yllämainittu linnanhoitaja, joka oli jonkun aikaa vahingoitsematta
kestänyt noita vaaroja, luuli jo itsensä niistä vapaaksi; mutta eräänä
ehtoona hänen markkinoilta palatessaan kun hän astui hovin kyökkiin
levätäkseen ja lämmitelläkseen siellä, niin tuoli, jolle hän kävi
istumaan, kääntyi jalat pystyssä häntä vastaan ja kun hän haki toista
myöntyväisempää, niin kaikki mainitussa kyökissä olevat tuolit ja
lavitsat rupesivat liikkumaan, antaen hänelle semmoisia kolhauksia,
että hänen täytyi väistyä ja paeta varsinkin kun paistinvartaat ja
kyökki-veitsetkin alkoivat ottaa osaa taisteluun ja ajoivat häntä takaa
keskelle pihaa.
Josta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla
on sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa
olevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin
muitakaan kummituksia.