Sata saat sa lammasta,
Kulkelevaa kangasta;
Tule kaunoiseni vaan
Siitä karjaa ottamaan.
-- Enpä tule kanssasi,
Kyllä tunnen karjasi.
Kita liian suuri on,
Mene yksin onneton.
Maurice Sand'in keräilemiä.
Villiers, Paunay,
Rosnay, Saunay
Ovat neljä pitäjää,
Joiss' on monta tietäjää.
Näin sanotaan Brennen maakunnasta ja Berryn historioitsijat pitävät
tätä nevaista maata suden-lumojain ja tietäjäin luvattuna maana.
Luulo suden-lumoojista on levinnyt ympäri Ranskanmaata. Nämä ovat tuon
kauan uskotun ihmis-susi-tarun viimeiset jäännökset. Meidän lapsemme
lapsille kerrotut sadut eivät enää ole niin kummallisia eikä
kauhistuttavia kuin ne, joita iso-äitimme meille tarinoivat.
Minä en muista Berryssä kuulleeni keski-ajan enkä muinais-ajankaan
ihmis-susista puhuttavan. Mutta kuitenkin sitä sanaa siellä vielä kyllä
käytetään, vaikka sen oikea merkitys on joutunut unhotuksiin.
-- Ihmis-susi on noiduttu susi, eivätkä suden-lumoojat enää ole
tuommoisia velho-joukkojen päälliköitä, jotka muuttuivat susiksi lapsia
nielläksensä; vaan he ovat viisaita, salamietteisiä ihmisiä, vanhoja
puitten-hakkaajia, viekkaita metsänvartioita taikka semmoisia, jotka
ovat keksineet salaisen keinon todellisten susien lumoamiseen,
kesyttämiseen ja johtamiseen. Ainakin he ovat tehneet ne itsellensä
alamaisiksi ja voivat johtaa niitä mielensä mukaan.
Minä tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kertoneet uuden kuun
syntyessä nähneensä Valkosen Ristin tienhaarassa Soupison ukon, jonka
liikanimi oli Démonnet, astuvan aivan yksistään pitkin askelein ja
neljättäkymmentä sutta jälessään.
Kaksi miestä, jotka itse ovat asian minulle kertoneet, näki muuanna
yönä Chateauroux-nimisessä metsässä suuren joukon susia kulkevan
puitten alla. Miehet pelästyivät ja kiipesivät puuhun, josta näkivät,
miten pedot lähestyivät erään puunhakkaajan mökkiä ja asettuivat oven
eteen, jossa ne rupesivat hirveästi ulisemaan. Puunhakkaaja tuli ulos
ja astui niiden keskelle, puhutellen niitä oudolla kielellä, jonka
jälkeen ne lähtivät pois, tekemättä hänelle mitään pahaa.
Tuo on talonpoikain kertoma juttu. Mutta kaksi rikasta herrasmiestä,
jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat sangen älykkäitä ja
käytännöllisiä miehiä, on valallansa minulle kertonut, että he
asuntonsa lähellä olevassa isossa metsässä, jossa he usein kävivät
metsästämässä, olivat nähneet vanhan metsän-vartijan, jonka he hyvin
tunsivat, seisahtuvan tien-ristiin ja rupeavan siinä kummallisella
tavalla koikehtimaan.
Silloin menivät he piiloon pitääksensä häntä silmällä ja eipäs
aikaakaan, niin näkivät he kolmekymmentä sutta tulevan juosten, joista
yksi tavattoman iso loikki suoraa tietä lumoojan luo hänelle
liehakoitsemaan. Tämä vihelsi, kuten koirille ainakin, ja kävi niiden
edellä syvään metsään. Tuon kummallisen tapauksen näkijät eivät
uskaltaneet häntä seurata, vaan palasivat pelästyneinä ja ihmetellen
kotiansa.
Tämän kaiken he kertoivat minulle niin todenperäisellä tavalla, ett'en
tiedä mitä siitä ajattelisin. Minä olen maalla kasvanut ja olen niin
kauvan uskonut kaikenmoisia kummituksia -- joita tosin en ole itse
nähnyt, vaikka olen kuullut muiden minun läheisyydessäni niitä nähneen
-- jotta minä en vielä nytkään osaisi sanoa missä todellisuus päättyy
ja missä mielenkuvitus alkaa.
Tiedän kyllä, että petoja saadaan kesytetyiksi. Mutta onko mahdollista
kesyttää vapaudessakin eläviä petoja? Ovatko nuo henkilöt, jotka
yllämainitun tapauksen minulle kertoivat, nähneet yhtä aikaa samaa
unta, taikka oliko tuo luultu velho huviksensa kesyttänyt kolmekymmentä
sutta? Sen minun täytyy vaan varmaan uskoa, että he molemmat olivat
nähneet tuon tapauksen, jonka totuuden he vakavasti takasivat.
Morvan'issa ovat viulunvinguttajat suden lumoojia. He eivät voi oppia
soitantoa, ell'eivät lupaa itseään pirun omaksi ja usein heidän
mestarinsa pieksee heitä ja lyö heidän soittimensa rikki heidän
selkäänsä, jos eivät häntä tottele. Tämän maakunnan sudetkin, näet sen,
ovat perkeleen alamaisia, eivätkä siis olekaan oikeita susia. Taru
ihmissusista on paremmin säilynyt täällä kuin Berryssä.
Noire'n laaksossa olivat säkkipillin ja lyyran soittajat velhoja vielä
viisikymmentä vuotta takaperin. Nyt he ovat päässeet tästä pahasta
maineestansa; mutta vieläkin kerrotaan soittajasta, joka oli niin
taidokas ja eli niin jumalisesti, että pitäjän kirkkoherra antoi hänen
soittaa kirkossakin rippi-leivän ylentämisessä. Hän osasi tietysti
kirkollis-soitantoa, koska se kuului sen aikuisten soittajien
musiikilliseen kasvatukseen, vaikka kirkkoherrat ani-harvoin vaan
salleivat heidän sitä tehdä, heidän salaisten kujeidensa tähden, jotka
niinkuin sanottiin eivät olleet kristillisintä laatua.
Saint-Août'n kuuluisa Julien, oli kuitenkin tästä kiellosta eroitettu
ja hänen soitantoansa messun-aikana kaikki ihmiset ihmetellen
kuuntelivat, niin että seurakuntalaiset hänestä ylpeilivät.
Kerta yöllä hänen palatessansa hääpidoista, joissa hän oli kolmena
päivänä soittanut, tapasi hän kankaalla säkkipillin, joka soi ihan
itsestänsä; muutamat luulevat, että tuuli sitä soitti.
Kummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta
tuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen
ohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä
soittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista
kuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.
Järjellisenä miehenä olisi hänen pitänyt astua tietänsä eteen-päin;
mutta sen sijaan hän pyörsi ja rupesi seuraamaan säkkipilliä
kuullakseen sitä ja oppiaksensa niitä nuotteja, jota se pelasi, ja
joita hän ei harmikseen osannut.
Hän seurasi sitä alussa loitommalla ja sitte hiukan likempänä, kunnes
vihdoin kävi niin rohkeaksi, että hyppäsi siihen kiinni ottamaan sitä;
sillä nähdä noin kaunista ja hyvää soitinta omistajatta oli suurempi
kiusaus, kuin ammattiansa rakastava soittaja voi kestää.
Mutta pilli nousi ilmaan ja jatkoi soittamistansa eikä hänen onnistunut
sitä tavoittaa; mutta suuresti huolestuneena ja murheissaan palasi
Julien kotiinsa.
Seuraavina päivinä kun häneltä kysyttiin minkä vuoksi hän näytti niin
kipeältä ja tuskaantuneelta, vastasi hän:
-- Yö-tuuli soittaa paremmin kuin minä; eikä ole mahdollista sitä
nuottia opetella.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän tuolla puheella tarkoitti, mutta usein
kuultiin hänen sittemmin soittavan uutta nuottia, joka ei ensinkään
ollut niiden kaltainen, joita hän tahi muut tätä ennen olivat
soittaneet; sillä hän aivan yksin meni kankaalle, josta hän päivän
koittaessa sangen väsyneenä palasi pelaten yhä paremmin tuota outoa
nuottia, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Asia ilmoitettiin kirkkoherralle, joka käsketti häntä puheellensa ja
sanoi:
-- Minä tiedän että perkele rajusti vainoo ja kiusaa soittajia;
minulle on ilmoitettu, että sinä öisin kulet semmoisissa paikoissa,
joihinka sinulla ei ole mitään syytä mennä, ja että sinä näytät
vaivatulta. Ota vaari itsestäsi ja muista, että totuus sanoo:
"mimmoinen elämä semmoinen loppu!"
Julien näytti katuvan ja lupasi pysyä alallansa.
-- Siinä teet oikein, vastasi kirkkoherra. Tyydy siihen taitoon, mikä
sinulla on, äläkä pyri siihen tieteesen, josta opitaan kankaan susia
johtamaan.
Tämä tapahtui lauvantaina. Seuraavana päivänä oli pidettävä suuri
kirkollis-juhla, jossa Julien lupasi soittaa, niinkuin hänen tapansa
oli.
Mutta aamulla lukkari tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että Julien oli
yöllä tullut hänen vastaansa kankaalla soittaen epä-kristillisellä
tavalla ja kuljettaen perässänsä yli kolme sataa sutta, jotka lukkarin
lähestyessä olivat paenneet.
Kirkkoherra käsketti Julien'in vieläkin tykönsä ja tutkisteli häntä.
Mutta Julien ei antanut muuta selitystä kuin että lukkari kai oli ollut
juovuspäissä.
Ja koska lukkari todellakin oli viinaan taipuvainen, niin kirkkoherra
ei sen enempää ottanut hänen kannettaan korviinsa, vaan alotti
jumalanpalveluksen.
Kun rippileipä oli ylennettävä, niin Julien rupesi soittamaan
kirkollis-nuottiansa, mutta vaikka hänellä kenties oli hyvä aikomus
tehdä sitä oikealla tavalla, niin hän ei ensinkään saanut nuottiin
kiinni, vaan soitti ainoastaan tuota tuulen opettamaa perkeleen laulua.
Tämä häiritsi kirkkoherraa ja ennenkuin hän rupesi rippi-leipää
siunaamaan, polkaisi hän kolme kertaa jalkaansa laattiaan, saadaksensa
tuota ilkeätä valitus-virttä vaikenemaan; mutta koska se ei auttanut,
niin hän ajatteli, että Jumala kyllä itse parhaiten voi ylläpitää
kunniansa ja ylentäen rippi-leivän lausui hän siunaussanat.
Samassa räjähti säkki-pilli Julien'in käsissä, tehden semmoisen
jyrinän, että olisi luullut pirun siitä lähteneen, ja hän sai niin
kelpo kolhauksen maksaansa, että hän pyörtyi ja kaatui kirkon
lattialle.
Hän kannettiin kotiinsa ja sairastui kovaan tautiin. Mutta Jumalan
armosta ja kirkkoherran neuvoista hän jälleen parani. Tämä kehoitti
häntä luopumaan pahoista kujeistansa ja Julien tunnusti soittaneensa
susille kankaalla.
Vaan tästä alkaen soitti hän niinkuin kristityn ihmisen tulee soittaa
ja jätti sudet kulkemaan joko omin päinsä taikka muiden kirottujen
soittajien seurassa.
Sanotaan sutten-lumoojain kiduttaneen häntä siitä, että hän muka olisi
myynyt salaisuuden, joten he siis hänelle sitä kostaaksensa usein
pieksivät häntä. Mutta hän kärsi heidän pahaa menettelynsä pitäen sitä
hyvin ansaittuna syntiensä rangaistuksena ja sai hyvän lopun
opetettuansa säkki-pillin soitantoa lapsillensa, joiden hän varoitti
hakemasta siinä enempää taitoa kuin ihmiselle on sallittu.