Ep-Nell'in kiven alla istua kyyristelee pahan-ilkinen tonttu.
Se on sitä lajia haltiaisia, joilla on häntä ja ne ovat
pahimmat. Vaikka niiden oikeastaan tulisi suojella ja hoitaa
hevosia, peljättävät ja rääkkäävät ne niitä kuitenkin ja
tekevät ne vauhkoiksi.
Maurice Sand.
Georgeon oli tonttu siinä osassa Berryn maakuntaa, jota kutsutaan
Loiren laaksoksi. Minä sanoin oli, koska se nykyaikaan on joutunut
vallan unohduksiin, jonka tähden jo kolmekymmentä vuotta takaperin
täytyi kuolleitten vanhuksien taruista näitä asioita tiedustella, jos
mieli unhotuksen vuolaasta virrasta onkia tuota salaista nimeä, jota ei
saanut kirjoittaa, "ei paperille, ei puulle, ei liuska-kiveen eikä
mihinkään muuhunkaan kiveen, ei vaatteelle, ei maahan, ei tomuun, eikä
edes pilvistä tulleesen lumeen." Tuota kauheaa nimeä, jota käytettiin
salaisimpiin ja tärkeimpiin loihtumisiin, ei saatu muulla tavalla
ilmoittaa noidiksi alkaville oppilaille, kuin kuiskaamalla sitä heidän
korvaansa; eikä saanut heille mainita enempää kuin kolme kertaa. Jos
sen unhoittivat, niin he saivat pitää sen omana vahinkonansa. Heidän
oli muka uudesta maksaminen, saadaksensa sen vielä kuulla.
Tuota nimeä ei missään tapauksessa saanut sivullisille ilmoittaa eikä
koskaan ääneensä mainita paitse yön pimeydessä ja täydellisessä
yksinäisyydessä. Se, joka minulle tämä nimen ilmoitti, oli itse
sattumuksesta saanut sen kuulla eikä asiaa yhtään uskonut. Kuitenkin
hänkin jälestäpäin katui sitä minulle sanoneensa ja palasi pyytämään
minua pitämään sen salassa.
-- Minä olen tänä yönä nähnyt pahaa unta, sanoi hän; ja kolme kertaa on
akkunanikin paiskattu selälleen, vaikk'ei ketään paitsi minua ole ollut
huoneessani.
Mikä Georgeon'in arvo ja virkanimi pahain henkien valtakunnassa oli,
siitä en minä ole voinut saada selkoa. Tuota salaista henkeä täytyi
kutsua tiehaaroissa tai vanhain, pahassa huudossa olevain puitten
alla, jos tahtoi saada sitä nähdä. Oliko sillä itsellä valtaa
joidenkuiden luonnon-voimien ylitse, taikka oliko se vaan välittävänä
sanansaattajana helvetin ja velhoojan välillä? Kenties perkele muinoin
oli vienyt Georgeon-nimisen miehen muassansa ja ehkä se onkin hänen
kirottu sielunsa, joka siitä alkaen on ottanut työkseen johdattaa
muitakin sieluja kadotukseen.
Georgeon oli puoleksi näkymätön, niin muodoin ett'ei häntä saanut nähdä
muulloin kuin pimeinä öinä tahi paksun sumun kautta. Silloin sai nähdä
inhimillisen hahmon, joka oli luonnollista ihmistä suurempi; mutta tuon
hahmon puku, kasvonpiirteet ja vartalon erityisyydet pysyivät aina
näkymättöminä taikka niin epäselvinä, että oli mahdoton pitää niitä
muistossaan, eikä sitä voinut tuntea edes äänestäkään, jos useamman
kerran tapasi sen. Sitä piti joka kerta kutsua nimeltä sanoen:
-- Sinäkö se olet, jonka kanssa minä haastoin sinä ja sinä yönä ja
siinä ja siinä paikassa?
Jos se ei vastannut: Minä olen! oli sitä epäileminen eikä sille saanut
kertoa mitä edellisissä haasteluissa oli puhuttu.
Salasiko siis Georgeon itseänsä koetellaksensa noidan varovaisuutta ja
älyä taikka lieneekö velho niin varovainen, että hän epäilee perkelettä
vielä senkin jälkeen, kun he ovat liiton tehneet ja hän on jo hänelle
antautunut.
Ainakin se on varma, että rahvas luulee viekkaudessa vetävänsä vertoja
itse paholaiselle ja että koko Ranskan ihmeelliset tarut puhuvat kelpo
pojista, jotka ovat osanneet pettää pirua kiertämällä häntä hänen omiin
pauloihinsa.
Kauniimpia näistä taruista on satu "_rakastuneesta tontusta_", jonka
"Normandien ihmetten"-nimisen kirjan tekijä kertoo ja jossa löydämme
talonpoikais-puhetavan koko suloisuuden.
Tämä tonttu oli ihastunut erääsen kauniisen talonpojan vaimoon ja joka
ilta hänen kehrätessään valkeansa ääressä, tuli se istumaan takan
toisessa loukossa olevalle jakkaralle. Vaimo huomasi sen läsnäolon ja
sen himoavaiset silmäillykset ja ilmoitti asian veljellensä, joka
pukeutui vaimonsa vaatteisin, istui hänen sijallensa ja rukillensa,
jossa hän haltijaa odottaessaan oli kehräävinänsä.
Tämä tulee, katselee pitkään outoa kehrääjää ja sanoo:
-- Missä on eilisiltainen kaunotar, se joka kehrätä hyrryttelee ja aina
rukkia pyörittelee; sinä vaan pyörää kääntelet ja vääntelet etkä
kehrätä hyristele?
Mies ei vastaa mitään, vaan vartoo että tonttu kävisi jakkaralle
istumaan, josta sillä on tapana palavalla himollisuudella katsella
talon emäntää ja johonka oli kavalasti asetettu valkeassa punaiseksi
kuumoitettu halstari. Haltija käykin istumaan, mutta polttaakin
häpeällisesti häntäänsä, kirkaisee kauheasti ja sanoo:
-- Kuka tämän ilkeän ilkeyden minulle teki? Tuoko kaunis kaunokainen,
joka aina pyörää pyörittelee?
-- Ei, vastaa mies, vaan minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä
hyristele!
Vihastuneena tästä lentää tonttu ulos takanpiipusta kutsuaksensa
katolla lystäileviä tovereitaan avukseen.
-- Mitäs huudat, huudat? kysyvät ne häneltä.
-- Minä palan, palan!
-- Kuka sinua poltti, poltti?
-- Minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele.
Tuo vastaus kuului niin tyhmältä toisten haltijain korviin, jotka muka
ovat sangen leikikästä luontoa, että kauniin kehrääjän mies kuuli
niiden nauravan ikäänkuin hullut, ulvovan, ilkamoivan ja ajavan
rakastunutta tonttu-parkaa takaa.
Mies oli tästä mielissään, koska oli peljännyt saavansa koko
haltija-joukon kimppuunsa; eikä hänen vaimoonsa rakastunut tonttu
uskaltanut enään uudestaan tulla hänen huoneesensa.
Tästä normandilaisesta tarusta löytyy Berryssä jonkunmoinen toisinnos,
joka on paikallis-olojen suhteen johonkin määrin muuttunut.
Tämän toisinnoksen haltijalla eli tontulla -- taru ei tiedä tyyni sanoa
mihinkä pahain henkien luokkaan se oikeastaan kuuluu -- ei ensinkään
ollut rakkautta mielessä. Pahan-ilkinen kuin piru ainakin, se ei muuta
ajatellut kuin saada suututtaa villoja kehräävää vaimoa. Tämä haltija
ei katsellut häntä hellästi, vaan sotki ja katkaisi häneltä langan
voidakseen sill'aikaa, kun hän sitä paransi, puikahtaa leipä-hinkaloon
varastamaan kakkuja, joita lapsia varten oli pantu säästöön.
Vaikka vaimo heti huomasi tämän viekkaan juonen, niin hän ei ollut
mitään näkevinänsä, vaan tarttui hiljaan haltijan pitkään häntään,
kiinnitti sen villalankaansa ja rupesi sitä rullalleen vääntämään.
Haltija ei heti sitä huomannut, koska se paraikaa oli toimessa syödä
jäntystää juusto-kakkua suuhunsa. Mutta kun rullalle oli kiertynyt jo
viisi kuusi syltä sen häntää, niin se vihdoin tunsi sen ja rupesi
huutamaan:
-- Voi häntäni! Häntäni!
Kehrääjä ei pitänyt tästä lukua, vaan yhä rukkiaan polkien alkoi hän
laulaa: "Pyöri, pyöri, pyöräseni!" niin väkevällä äänellä ja pitäen
rukillansa niin suurta melua, ett'eivät toiset katolla väijyvät peikot
kuulleet toverinsa valituksia ja kirouksia. Tämän oli pakko antautua,
ja paholaisen nimessä vannoa, ett'ei hän enää milloinkaan tulisi tähän
taloon käymään.
Muutamien tarujen mukaan kehrääjäin lankaa katkaiseva ja sotkeva
haltija onkin naishenki, se on paha haltijatar. Lapsuudessani tunsin
minä vanhan eukon, jolla semmoisissa tilaisuuksissa oli tapana sanoa:
"Jopa haltijatar on käynyt täällä sotkemassa!" ja hän teki kädellään
ristin-merkin manataksensa ja karkoittaaksensa tuota ilkeää
haltiatarta.
Berryn satujen haltijoissa on sekä hyvän- että pahanluontoisia. Ne
haltijat, jotka tallissa hevosia sukivat ja joidenka ruoskan huimauksia
ja käskyjä talon rengit väliin kuulevat, ovat sangen viattomia
olentoja, jotka ihmisen lähestyessä pakenevat. Samaa lajia ovat myös ne
tontut, jotka laitumella ajavat hevosia takaa ja sotkevat niiden harjaa
itsellensä polustimiksi, koska ne ovat liian pieniä pysymään hevosen
selässä ja siitä syystä ratsastavat sen kaulalla. Koko niiden pahuus
rajoittuu siihen, että ne toisinaan saattavat murteumaan tahi kuolemaan
semmoisia tammoja, joilta otetaan harja, minkä ne ovat palmikoineet ja
solmeilleet käytettäen itsensä.
Tontun lempi-hevosia nimitellään kihara-hevosiksi ja ennen muinoin
niitä pidettiin muita hevosia parempina ja vireämpinä. Haltijan
sukimat tammat pidettiin hyvinä siitos-eläiminä ja tuottivat
hevois-markkinoilla omistajalleen hyvän hinnan.
Vielä meidänkin aikanamme on monta ihmistä, jotka uskovat
talli-tonttuin todella olevan olemassa. Jokainen keski-ikään elänyt
mies, joka on hevois-kasvattamista harjoittanut, on sen nähnyt ja sitä
niin vahvalla valalla vakuuttanut, ett'ei kenenkään sovi sitä epäillä.
Tätä tonttua ei tarvitse peljätä eikä vihata, koska ei se milloinkaan
tee pahaa. Kaikki sitä kuvailevat samanlaiseksi. Se on vähälännän kukon
kokoinen ja sillä on tulipunanen kukon-harjakin. Silmät ovat tulesta ja
vartaloltaan on se varsinkin siro-kasvuisen pienen miehen näköinen,
paitsi että sillä ihmis-kynsien asemesta on linnun kynnet. Sen hännästä
on eri tuumat; muutamat sanovat en olevan suljista; toiset taas
vakuuttavat, että sillä on tavattoman pitkä rotan-häntä, jota se
käyttää ruoskana pakoittaaksensa ratsuaan juoksemaan.
Pohjois-Ranskassa taas pidetään näitä lintu-kotolaisia varsinkin
häijyinä, koska ne huviksensa vievät kulkevaisia eksyksiin.
Marche-nimisessä maakunnassa ovat kaikki haltijat vaarallista ja
ihmisiä vihaavaista laatua ja niiden toimi on vartioida suurien kivien
alle kätkettyjä aarteita.
Onneton se, joka uteliaisuudesta tai vielä pahemmin kunnianhimosta
yön-aikana tulee makailemaan näiden kivien ympärille, jossa
muinais-tarun ijäinen salaperäisyys vallitsee. Tontut ryntäävät heti
hänen hevosensa kaulalle, paiskaavat hänet maahan ja pieksävät
pehmeäksi.
Keinoja kuitenkin löytyy niitä vastaan, vaikka onkin rohjennut ruveta
niiden tapoja ja mielijohteita tiedustelemaan. Tavallisesti ne ovat
tyhmämäisiä ja ainoastaan vaivoin voivat ne puhua ihmisen kieltä.
Samoin kuin Normandien ja Bretagnen tontuilla, on niilläkin se tapa,
että kaksi kertaa perätysten matkivat samaa sanaa voimatta sitä
kolmatta kertaa lausua.
Muuan aarteiden hakija näki kerran lintu-kotolaisen, joka seisoi
magneeti-kehässä ja hyppi hänen edessänsä heikolla ja karkealla äänellä
hänelle lakkaamatta hokien:
-- Pyörrä pois, pyörrä pois!
Mies seisahtui äkkiä ja vastasi:
-- Minä pyörrän, pyörin ja hyörin!
Tonttu ei tuota ymmärtänyt, vaan arvellen sitä joksikin manaukseksi,
jota sen ymmärrys ei voinut käsittää, laski se miehen menemään ja
hyppäsi kivelle, jonka se saattoi niin nopeasti kääntymään ja
pyörimään, että se iski tulta. Mies ei uskaltanut sitä lähestyä, ja
vaikka hän pääsikin esteettä palaamaan, niin oli lintu-kotolainen
kuitenkin häntä niin pyörittänyt ja helvetin-kiven ympärillä
tanssittanut, että hän kotiin saapuessaan vieläkin pyöri ikäänkuin
kiekko ja kaatui väsymyksestä ovensa eteen.