Kerrotaan, että muutamat aaveet kivimiesten tyhmää rotua huutavat
myöhäisille kulkijoille: _Tahdotteko käsiä? Tahdotteko käsiä_? Jos
matkustaja on niin mieletön, että vastaa niille: _tahdon_, niin ne
jatkavat: _Anna sinä meille jalkasi_! Ja koska ne ovat velhoja,
niin ne voivat häntä pidättää siinä niin kauvan kuin ikään
tahtovat. Eräällä älykkäällä miehellä, joka säikähdyksestä oli
kaatunut selälleen oli sen verran mielen malttia, että osasi
niille vastata: _Ota vaan jalkani, jos tahdot, ne ovat kuolleet_.
-- Tontut eivät tietäneet tuohon mitään vastata ja mies pelastui
niiden lumouksesta.
Maurice Sand.
Siinä osassa Indre'ä, joka rajoillansa koskee Creuse'en, muuttuu luonto
toisennäköiseksi, laaksot käyvät syvemmiksi, ylängöt kohoavat,
kasvullisuus kuivuu, virrat juoksevat koskina ja kallioissa on jyrkät
vierut. Kuitenkin tarinat ja kansanluulot ovat harvinaisemmat tässä
vuorimaassa kuin alanko-maissa; vaan ne, joita siellä kerrotaan, ovat
tavallisesti surullista laatua ja, paitsi Gargantuassa, siellä ei
tavata tuota Berryläistä leikillisyyttä, joka usein pilkalla höystää
kummitus-maailman kauhuja.
Minä tulin Gargantuaa maininneeksi ja tässä tilaisuudessa kysyisin
oppineilta, eikö ennen kirjan [_kirjaksi_ Rabelais'n aikalaiset
luullakseni kutsuivat tätä aikakautensa ainoata suurta, tieteellistä
tuotetta, jonka yleisö niin äärettömällä innolla vastaan otti]
julkaisemista maaseuduissa kerrottu jotakuta kansanmielistä tarua
Gargantuasta, jonka tuo mainio pilkka-runoilija oli ominut, samoin kuin
Goethe käytti "Faust"-tarun ja Molière "Komentajan muoto-kuva" -nimisen
tarun. Tämä puheparsi, jonka Rabelais'n aikalaisten innostus synnytti,
oliko se ainoastaan ylenpalttisen ihastuksen osoitus, vaan eikö se
samalla selvään ilmoittanut eroitusta loistavan runon ja hämärän tarun
välillä. _Ihmis-sudet_, jotka Perrault uudestaan toi esiin, ovat
tietysti samaa jättiläis-rotua, joilta keski-ajan ritarit yhdellä
iskulla halkaisivat pään. Eikö Gargantua liene samaa sukua kuin ne ja
eiköhän Pantagruel'in tekijä ole löytänyt tuota nimeä muiden
kansantajuisten satusankarien joukosta, jotka tänään ovat unohduksiin
joutuneet, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan muuta kuin
esi-isiemme ilta-seurojen tarinoissa?
Berry'ssä, jonka kansassa ei mitään muinais-tietoa ole säilynyt paitse
tarun muodossa, on tutkijain kummastukseksi tavattu jonkimmoinen aivan
samanlainen paikkakunnallinen taru kuin Gargontua joka, vaikka samaa
sisältöä kuin Rabelais'n runo, kuitenkin on ihan yksityistä laatua.
Montlevie'ssä on Gargantua jalallaan muodostanut tasangolla olevan
yksinäisen kukkulan, kun jättiläinen muka oli joutunut eksyksiin meidän
savimailla, niin hän tällä paikkaa heitti pois puukenkänsä, josta
siihen kohosi kukkula.
Berry'n rajoilla, Creuse'ssä, sanotaan Gargantuan astuneen tuon leveän
ja uljaan ontelon yli, johon virta koskena syöksi, sillä paikalla
mihinkä Le Pin et Ceauimont nimiset kirkontornit ovat rakennetut
kummallakin puolella kuilua oleville jyrkille töyrille. Alus täynnä
munkkeja sattui soutamaan jättiläisen jalkain välitse. Hän luuli alusta
harjus-loheksi, kumartui ja tarttui siihen hyppysin kiinni, nieli sen
munkkineen päivineen kehuen munkkeja lihaviksi ja maukkaiksi, vaan
sylki aluksen suustaan, valittaen, että kalalla muka oli liian kova
ruoto.
Ne jotka näitä kertovat, eivät suinkaan milloinkaan ole lukeneet
Rabelais'n kirjaa eivätkä enemmän kuin heidän esi-isänsäkään ole
tietäneet semmoista olevankaan. Rabelais'n nimi on heille yhtä
tuntematon kuin Pantagruel'in ja Panurge'n. Veli Jean des Entomenres,
tuo kielensä ja luonteensa puolesta niin kansallinen perikuva, ei ole
kuitenkaan päässyt rahvaan suosioon. Nämä henkilöt ovat runoniekan
sepittämät; mutta Gargantuaa luulisin kansanhengen tuotteeksi ja
tietysti Rabelais samoin, kuin kaikki muutkin mainitut runoilijat, on
ottanut runonsa aihelmat, mistä vaan on semmoisia löytänyt.
Ala-Berry'n kylissä ja mökeissä vallitsevan taika-luulon mukaan on
jättiläisiä olemassa, jotka päinvastoin saavat hyvin vähän tilaa
ylänkömaan aika-kirjoissa. Ylänkö-maa on metsätöntä ja mäkistä;
alonko-maata ympäröitsevät kummallisen muotoiset, katinkultaa
kimaltavat kalliot, jotka pian ihmisten silmissä näyttävät
jättiläis-olennoilta. Ne ovat sangen hirvittäviä petolliselle
kalastajalle, joka yön-aikana käy toveriensa rysiä tyhjentelemässä.
Eipä hänelle ilmaannu iloinen Gargantua, vaan ne kolme kivi-miestä,
joita hän päivällä kutsui munkin kallioksi, ja joiden hän silloin
kanhistumatta näki seisovan pystyssä liikahtamatta virran reunalla,
missä ne kuvastuivat kirkkaasen veteen.
Eräänä yönä näki kalastaja Chaumat alempana olevalta myllyltä niiden
liikkuvan, astuvan alas tavattoman suurelta kantakiveltään ja
koikehtien kävelevän pitkin rantaa; vaan mitkä hirmuiset loikkaukset!
mikä kauhistuttava astunta! Niissä ei näkynyt jalkoja eikä sääriä,
mutta kuitenkin kulkivat ne Creuse'n virran vyöryä joutuisammasti ja
musertuneet pii-kivet kitisivät niiden painon alla. Kalastaja pakeni
huoneesensa ja pönkitsi ovensa parhaan taitonsa mukaan; mutta
kivi-miehet olivat häntä seuranneet ja koska hän oli jumalaton mies
eikä ajatellut antautua Jumalan haltuun, niin pienin näistä
kivi-koljoista nojasi kyynär-päätänsä huoneen kattoon ja huonet
musertui ikäänkuin olisi ollut voi-kimpale.
Hämmästyksissään otti Chaumat pakonsa latoon; mutta toinen
kivi-miehistä laski kätensä siihen ja halkaisi sen ikäänkuin vanhan
saviastian.
Nyt sai Chaumat kuitenkin sen verran lomaa, että ehti paeta isolle
sululle, joka on tehty poikkipäin virtaa, toisesta rannasta toiseen.
Siellä hän luuli olevansa turvassa, mutta nuo kolme kivi-miestä
valitsivat tämän tien palatakseen tavalliselle, toisella rannalla
olevalle paikalleen ja siis hänen oli pakko joko pysyä missä hän oli
tai heittäytyä virtaan, joka on sangen syvä kummallakin puolella
sulkua; sillä mahdoton oli ajatella, että hän olisi voinut juosta
jättiläisiä joutuisammasti.
Koettaen tehdä itseään niin pieneksi, kuin suinkin mahdollista loivasi
hän pitkäkseen tielle makaamaan ja uskalsi tuskin hengittää toivoen
että nuo ilkeät kivi-möhkäleet eivät häntä huomaisi.
Ensimäinen kävikin ohitse ja jopa toinenkin, jolloin Chaumat
rupesi jo vähän vapaammin hengähtämään. Mutta vielä tuli kolmas,
joka oli kaikista suurin ja painavin ja oli sekin jo juuri ohitse
kulkemaisillaan aivan kuin toisetkin; mutta tie oli liukas ja
kivi-mies kompastui.
Onnekseen muisti Chaumat vihdoin viimein kasteenliiton ja teki
ristinmerkin, rukoillen Jumalalta pelastusta. Kivi-mies horjui vaan
eikä kaatunutkaan, jossa tapauksessa kalastaja olisi musertunut kuin
munankuori vaan.
Tässä osassa Berry'ä kuolleet hyvin usein käyvät vieraisilla ja harvapa
se talo, jossa kiirastulessa olevia sieluja ei joskus ole käynyt. Ja
Creuse virta, joka on mustan näköinen ja vuolas muutamissa syvissä
paikoissa, missä se juoksee ilman esteitä, vie muassansa hukkuneiden
ihmisten vaikeroitsevia henkiä. Yön aikana saapi täällä kuulla sydäntä
särkeviä huutoja. Hukkuneet, näet sen, tällä tavalla valittavat anoen
eläväin esi-rukouksia.
Toisissa paikoissa vesi paasien välissä vaahtoisena pauhaa ja siinä
ihmiset luulevat kuulevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittujen
kirouksia.
Ranskalainen sana "retournant" käytetään aaveina kulkevista kuolleista,
mutta vanhat eukot vakuuttavat, että omasta tahdostaan hukkuneiden eli
itsemurhaajain sielut ovat tuomitut ijankaikkisesti vääntelemään ("de
retourner") noita isoja kiviä, jotka sulkevat virran uoman. Keskellä
erästä la Creuse'n koskea on yksi noista mustista kallioista aivan
karille sattuneen veneen näköinen niin että kaukaa katsoen voisi sitä
siksi luulla. Sekin on noita kirottujen henkien vääntämiä kiviä;
sanotaan sen olevan alapuolelta valkoisen ja että tuomitut henget ovat
kaukaa tuoneet sen tänne.
Epäilemättä tarkoittavat nämä tarut niitä surkeita tapaturmia,
joita paisunta-sateiden äkkinäiset ja hirmuiset vedentulvat ovat
matkaansaattaneet. Vuonna 1845 paisutti kaato-sade niin äkkiä la
Creuse'n hetteitä lähteen-suonia, että virran vesi, joka tällä paikkaa
on kauhean väkevä, nousi, kuten sanotaan, enemmän kuin viisikymmentä
kyynärää, vieden muassansa kokonaisen sen rannoilta hiljan hakatun
metsän. Lähestyessään seudun ainoaa siltaa seisahtui tämä
matkustavainen metsä, jyrkkien rantojen välissä puristettuna, pariksi
tunniksi ja kasaantui siihen vielä huoneiden kattoja, veneitä, aidaksia
ja kaikellaista muuta vesi-romua; niin että lapset, jotka eivät ole
pelkurimaisia, kävelivät kuivin jaloin toisesta rannasta toiseen tällä
kelluvalla kasalla, jonka alla aallot kuohuivat. Yht'äkkiä lähti se
sitten liikkeelle ja syöksyi eteenpäin vieden muassaan sillan, joka
vähän aikaa oli sitä vastustanut, ja hävittäen matkallansa kaikkea:
huoneita, karjalaumoja, viljelyksiä ja ohitse kulkevia ihmisiä.
Ei kuitenkaan tämän onnettoman kohtauksen muisto yksistään ole
täyttänyt tuon kauhean virran rantoja ja saaria kiirastulessa olevilla
sieluilla. Siihen yhtyy vielä hämärä-sekainen taru muutamasta
tappelusta salakulettajien ja suola-tulli-väestön välillä, joka olisi
tapahtunut siihen aikaan, jolloin korkeilla herroilla ja kauppiailla
oli tapana itse saattaa tullaamattomilla suoloilla sälytettyjä
hevois-aasiansa pitkin tämän maakunnan jyrkkiä polkuja. Berry'n
historia ei puhu mitään tästä tappeluksesta. Vanhat talonpojat ovat
kuulleet isiensä sitä kertovan ja nämä taas ovat kuulleet sen
isoisiltään. Sanotaan että paljon ihmisiä tuossa taistelussa tapettiin
ja heitettiin kallioilta Creuse-virtaan. Sentähden kuullankin ääniä,
joita ei kukaan tunne, lakkaamatta huutavan:
_Suolaa! Suolaa!_
Kun seudun aasit kuulevat tämän huudon, niin ne heti, korvat taaksepäin
käännettyinä ja häntä jalkain välissä riippuen, juoksevat ikäänkuin
pahahenki ajaisi niitä takaa.
Samassa seudussa ilmautuu tuon tuostakin huhu _isosta käärmeestä_.
Vuorenloukoissa elää tuhansittain kyykäärmeitä, joista ei kukaan pidä
väliä, kosk'ei niiden sanota milloinkaan tehneen pahaa ihmisille. Mutta
seitsen-sylinen käärme, jolla muka on ihmisen pää on ainoa, jota
kammotaan. Luultavasti on se sama käärme, joka ennen muinoin
Chateaubrun'in ison tontin vankikopissa söi kolme vankia.
Sittemmin on se useampia kertoja ilmestynyt, ja vuonna 1857 tuli koko
maakunta liikkeelle, kun paimentyttö oli pensaassa sen nähnyt.
Kuudettakymmentä miestä oli sitä etsimässä; mutta niinkuin
tavallisesti, ei mitään nytkään löydetty.