Germain ukon lapset palasivat kantaen halkosylyksiä, joita
olivat käyneet varastamassa. Champeaux'in vesakossa kuulivat
he kaikkein metsälintujen kilvassa huutavan ja näkivät eläimen,
joka oli yht'aikaa sekä vasikan että jäniksen näköinen.
Se oli _Iso-eläin_.
Maurice Sand.
Tämmöinen eläin, jota mainitaan eri nimillä, niinkuin _valkoseksi
koiraksi, perkeleen lehmäksi, vaaleaksi eläimeksi_ j.n.e., on
ammoisista ajoista kulkenut ympäri maaseuduilla, tunkeutuen sisään
ihmis-asuntoihinkin -- tietämätöntä on missä tarkoituksessa -- vaikka
kyllä on koetettu saada sitä karkoitetuksi, niin pian kun sen
ilmautuminen johonkuhun paikkakuntaan on tullut tiedoksi.
Mitä keskimaakunnissamme _isosta eläimestä_ kerrotaan, sopii erittäin
hyvin sen kanssa yhteen, mitä pohjan maakunnissa _valkoisesta koirasta_
puhutaan. Useimmiten se on sekä naaras-koiran että hehvon muotoinen.
Lapset ja naiset, joilla on vireämpi mieli-kuvitus, ovat muka nähneet
sen sarvet ja tuliset silmät ja arvelleet sen itsessään yhdistävän
eri-eläinten muotoja, vaan tasaluontoiset ja teräväjärkiset ihmiset
ovat pitäneet sitä vintti-koirana ja niin monta semmoista on ollut sitä
näkemässä, että yksi syy lienee pitää heidän ajatustansa
luotettavimpana.
Kaikista muinasista taika-luuloista on tämä vähiten haihtunut. Siitä
kun _iso-eläin_ viimein meidän tienoillamme ilmautui, ei ole kuin viisi
kuusi vuotta, ja tietämätöntä on, tuleeko se vieläkin näkyviin.
Lapsena ollessani menin minä usein suvi-iltoina käyden erääsen äitini
omistamaan karjataloon, joka sijaitsi takamaalla puolen peninkulman
matkassa meiltä. Tämä karjatalo oli kauvan aikaa ollut kummallisten
noituuksien ja ihme-näkyjen näytelmä-paikkana. Muistostani ei koskaan
katoa muuan ilta, jona raju-ilma aina yöhön saakka, se on kello
yhdeksän ja kymmenen väliin, oli estänyt veljeäni ja minua kotiin
palaumasta.
Minä olin noin kymmenen ja veljeni viidentoista vuotias sekä hyvinkin
pelkäämätön olevinaan. Mitä taas minuun tuli, niin täytyy minun suoraan
tunnustaa, että minä kovinkin pelkäsin. Eläin oli, näet sen, edellisenä
iltana nähty karjatalon ympäristössä, niin sanottiin, ja epäilemättä se
jälleen tulisi näkyviin, heti kun päivä loppuisi.
Minä vieläkin näen edessäni valmistelut taisteluun: miehet jotka
varustihe rautasilla heinä-hangoilla ja kangeilla; karjatalon isäntä,
joka takka-valkean ääressä latasi yks-piippuista pyssyänsä siunatuilla
kuulilla; hänen vanha äitinsä, joka likoitteli lapsia huoneen perässä
olevien suurien, keltasilla peitoilla varustettujen sänkyjen väliin ja
itse piikoineen ja miniöineen lankesi polvilleen rukoilemaan maalatun
vaski-piirroksen eteen, joka oli, en enään muista, minkä Ranskan
kenraalin kuva, jota täällä luultiin pyhimykseksi, sillä tämän aikuiset
kulku-kauppiaat myivät mitä kuvia tahansa talonpoikaisen kansan
rukoiltavaksi.
Sitten sekä ovet että ikkunat suljettiin ja pönkittiin; ja lapsukaiset
kun huusivat, niin niitä toruttiin ja uhattiin heittää ulos ell'eivät
vaikenisi. Piti muka kuunnella koska eläin lähentyisi. Pihalla olevat
koirat ulvoivat ja härät navetassa ammuivat. Tosiaankin, koirat jo
haukkuivat ja kielastelivat kaikkia näitä hankkeita nähdessään. Eläimet
ymmärtävät varsinkin hyvin kodin asukasten mielenliikutuksia ja
tunteita; hämmästyneestä äänestä ja huolellisesta katsannosta tajuavat
ne jo syyn tuohon talossa tapahtuvaan harvinaiseen hommaan.
Karja-talon asukkaat vakuuttivat, että eläimet yhdestä vuodesta toiseen
aivan hyvin muistivat edellisten vuotten ihme-näköä ja että niillä oli
vainunlainen tieto siitä pahasta, minkä tuo eläin voisi niille tehdä.
Sentähden ne eivät myöskään hyökänneet sen päälle, eikä niitä koskaan
saatu sitä takaa ajamaan. Se taas puolestansa ei milloin purrut. Mutta
sen henkäys tai vaikutusvoima saattoi ne menehtymään, eikä se
milloinkaan käynyt talossa ilman ett'ei sen jälkeen ilmestynyt kuoleman
tapauksia karja-laumassa.
Tästäpä näkyy siis, että ihmiset tämän eläimen suhteen olivat ihan
vaaratta, koska se ei milloinkaan käy kenenkään kimppuun, vaan pakenee
kiireimmän kautta heti, kuu sitä vähäsenkin ruvetaan hätyyttämään.
Mutta kaikki, mikä ilmautuu jollakulla kummituksen kaltaisella tavalla,
liikuttaa suuremmassa määrässä talonpoikaisen kansan ynnä lasten
mieltä, kuin todellinen ja nähtävä vaara. Nälkääntyneen susiparven
päällekarkaus ei todellakaan olisi meitä niin peljättänyt, kuin tuon
kummituksen odotettu tulo.
Kuitenkin olin minä pahoillani ja tunsin itseni ikäänkuin petetyksi,
kun pedon sijasta meidän opettajamme, jota veljeni ja minun
poissa-oloni oli yön ja raju-ilman tähden huolestuttanut, tuli meitä
hakemaan ilman mitään muuta asetta kuin sadetakki. Hän teki paljon
pilkkaa valkosesta pedosta ynnä taistelun hankkeista. Nauraen vei hän
meidät muassansa ja, voi kuitenkin! meillä ei enää ollut pelkoa eikä
toivoa saada nähdä tuota mainiota eläintä, jonka olemusta me yhden
tunnin verran olimme uskoneet.
Minulla on palveluksessani hyvän luontoinen ja rehellinen talonpoika,
joka on noin viidenneljättä vuoden ijässä ja syntynyt siis sillä
ajalla, jolloin taikaluulot maassa jo olivat vähenemässä. Hän oli
vilpitön, väkevä ja pelkäämätön ja oli viljellyt maata tuossa samassa
Aunière'n karja-talossa, jossa ammoisista ajoista kaikki kansan-tarun
kuvaamat pirut olivat käyneet vieraisilla.
Minä kysyin häneltä, oliko hän koskaan nähnyt mitään merkillistä.
Aluksi hän kielsi mitään nähneensä. Mutta, koska hänen on vaikea
valehdella, havaitsin minä heti, että hän pelkäsi joutuvansa
pilkattavaksi ja siitä syystä ei hän tahtonut vastata. Vakaasti sitä
vaadittuani, kertoi hän kuitenkin vähitellen seuraavan:
Minä olen nähnyt montakin asiaa, alkoi hän, joita tosin en ole
ensinkään pelännyt, mutta jotka kuitenkin ijäti pysyvät muistossani.
Taisin olla noin kahdenkymmenen vuotias, kuu ensi kertaa olin
Aunière'ssä viljan leikkuulla. Meitä oli kahdeksantoista henkeä kylässä
ja kuuman ilman tähden me söimme illallista ulkona huoneen oven
edustalla. Syötyämme panimme me oljille maata, mutta yksi meistä palasi
huoneelle etsimään puukkoansa, jonka oli kadottanut, vaan tuli
takaisin, huutaen yhtäpäätä; ja ladosta ulos syöstyämme kaikki
kahdeksantoista miestä, minä samoin kuin toisetkin, nä'imme
vintti-koiran makaavan pitkänänsä pöydällä, jossa me juur'ikään olimme
illallista syöneet.
Heti meidät huomattuaan lotkahti se ainakin toistakymmentä kyynärää
ylös ilmaan ja pakeni peltojen poikki, ja me katsomaan, miten se juoksi
ja hyppäsi pitkin pensastoa, missä se yht'äkkiä katosi eikä kukaan sitä
sieltä löytänyt, ei edes sen jälkiäkään. Koiria ei saatu meitä
seuraamaan, eivätkä ne edes loitolla tahtoneet ajaa sen jälkiä. Ne
jäivät vaan pihaan ulvomaan ja tärisemään.
Mutta jos te nyt kysyisitte, minkä muotoinen tuo eläin oli, jatkoi hän,
niin minä vastaisin, että vaan iltapuhteella olen sen nähnyt, ja että
se minun silmiini näytti ihan valkoiselta. En tiedä sanoa, oliko se
vintti-koira; mutta sen näköinen oli se enemmän kuin minkään muun
eläimen, minkä minä olen eläissäni nähnyt. Suuruudeltaan näytti se
varsinkin pitkältä ja sillä oli hoikat jalat; joilla se hypähteli niin,
ett'en olisi luullut minkään eläimen saattavan niin hyppiä.
Se ainakin on varma, että Aunière'n isännältä, paksulta Martilta, sinä
vuonna kuoli niin paljon eläimiä laumasta, että hän päätti ruveta
tietäjäksi voidakseen itse niitä parantaa ja toisilla vielä
viisaammilla loihto-keinoilla manata hänen karjassaan tapahtuneita
noituuksia.
Hän läksi siis kysymään neuvoa tuolta mainiolta tietäjältä, joksi
Borg-Dieu'n puukenkäin tekijää nimitetään ja joka asuu yhdeksättä
peninkulmaa täältä.
Kun hän ensi kerran puhui puukenkäin tekijälle, sanoi tämä hänelle:
-- Te tulette minua hakemaan Kaljupää-nimisen härkänne tähden, joka on
kipeä; ja navetassa teillä on neljä paria härkiä, joidenka kaikkien
nimen, ijän ja värin minä tiedän teille sanoa.
Tämä vasta kummastutti Marttia, joka kuuli nimiteltävän kaikki
eläimensä, vaikka kuuluisa puukenkäin tekijä ei koskaan ollut meidän
tienoillamme käynyt.
-- Palatkaa kotianne, hän sanoi, ja te löydätte kipeän härkänne
terveenä ja jalkeneella. Mutta ikävä kyllä, sen vetokumppani, Ruskea,
joka lähteissänne oli ihan terve, on teidän kotiin ehdittyänne jo
kuollut.
-- Ettekö voisi sitä estää? kysyi Martti.
-- En, se on liian myöhäistä. Varmaankin tuo paha eläin on käynyt
teillä?
-- Niin onkin. Ettekö taitaisi neuvoa minulle jotain keinoa pelastaa
karjaani sen pahasta vaikutuksesta?
-- Kaiketikin! vastasi tietäjä; mutta tarpeellista on, että minä käyn
teillä.
He tulivat siis molemmat ratsastaen; koska minä siihen aikaan palvelin
talossa renkinä, kuulin minä Martin tullessaan kysyvän:
-- Te olette siis tänä aamuna kuopanneet Ruskean?
-- Niinpä onnettomasti on käynyt, hyvä isäntä; mutta kuinka te sen
tiedätte?
-- Ja Kaljupää kai jo syö hyvällä halulla.
Kaikki oli ihan niin kuin puukenkäin-tekijä oli sanonut. Kipeä härkä
oli parantunut, sen vetokumppani, jossa isännän lähtiessä ei havaittu
mitään kipua, oli kuollut ja kuopattu.
Martti, nähdessään kuinka taitava kenkäin-tekijä oli, piti hänet
luonansa viikon päivät ja oppi häneltä noitumisen. He eivät öinä
ensinkään maanneet, vaan kulkivat pelloilla sekä teillä ja sieltä
kuului outoja ääniä ja ilettävää jylinää.
Päivällä tietäjä vei meidät kaikki härkien aituukseen ja näytti meille
mikä oli ollut syynä niiden tauteihin. Se oli rupisammakko, jonka tuo
paholainen, joka oli ilmestynyt vintti-koiran hahmossa, oli varastanut
myrkky- ja loihto-keinoilla ja kätkenyt mättään alle. Ja kun sitte
härät kulkivat siitä ohitse, niin rupesivat ne läähättämään ja
laihtumaan.
Silloin Martti tuli varsin oppineeksi, niinkuin jokainen tietää.
Hänellä kävi maakunnan parhaat miehet opissa ja tautien vaivassa
tultiin koko seudussa häneltä neuvoa pyytämään. Sillä tavalla, eikä
muulla, hän on voinut maksaa teille vuokransa sekä toipua niistä
vahingoista, jotka paholainen oli hänelle tuottanut.
Vaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut
miehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa
kengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille:
-- Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan
teille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.
-- Ja tosiaankin; seuraavana aamuna, kun me kaikki olimme suuruksella,
tuli semmoinen tuulen puuska, että se täristytti koko rakennusta ja
musta kukko lensi huoneesen sekä syöksyi tuleen, jossa yhdessä
silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.
-- Emäntä olisi pelastanut kukon, mutta Martti tarttui hänen
kasivarteensa sanoen:
-- Älä siihen satu!
-- Ja vaimo hämmästyneenä jäi siihen seisomaan.
-- Samoin toisen kerran kun kengäntekijä oli siellä ja emäntä oli
lehmiä lypsämässä, muuttui maito ihan mustaksi, jotta se oli pois
kaadettava. Silloin hän itki ja kirosi kengäntekijää. Mutta miehensä
sanoi hänelle:
-- Älä häntä vihaa ja kun hän toisten tulee, niin tarjoo hänelle
maitoa, juustoa ja kaikkea mitä talossa on.
-- Ja sitä hän siitä lähin suurella pelvolla ja kohteliaisuudella
tekikin.
-- Sillä kamala _iso-eläin_ on saatu karja-talosta pois karkoitetuksi
niinkun myös "_päätön mies_", jonka nähtiin kuljeskelevan Bernenil'in
tien syrjässä, ja vieläpä "_aasin-ajokin_", joka niin usein lentää
kiidätti talon ylitse.
Mutta Martti on tullut sangen kivuloiseksi tuota kaikkea kärsiessänsä.
Tontut ovat usein häntä hosuneet ja nostelleet päästä niin että hän on
kadottanut toista kymmentä hattua eli lakkia. Ja sen lisäksi hänen on
usein ollut silmät kipeinä, siitä syystä, näetsen että tulipallo kerran
hänen matkustaessansa putosi hänen eteensä tamman kaulalle.