Täysikuulla saapi Font de Fonts'in (Lähdetten lähteen) tiellä
nähdä outoja pyykin pesiöitä; ne ovat lapsensa-murhaajien
sieluja, jotka ovat tuomitut viimeiseen tuomio-päivään saakka
pesemään tapettujen lapsi-vainajainsa riepuja ja ruumiita.
Maurice Sand.
Meidän mielestämme on tämä mitä kamalimpia pelon herättämiä
kummitus-juttuja. Se on, luulen minä, eniten levinnytkin, sillä se
löytyy melkein joka maassa.
Liikkumattomien vesien ja kirkasten lähteitten ympärillä,
kanervakankahilla sekä solakoissa kätkettyjen, utuisten hetteiden
reunoilla, vanhojen halavain alla ja auringon polttamilla tasangoilla
saapi yön-aikana kuulla noiden kummajais-pesäin kamalaa kurikan
loikotusta.
Muutamissa maakunnissa luullaan niiden nostavan sadetta ja pahaa ilmaa
sillä tapaa, että ne ketterällä kuvallansa lennättävät silmiin saakka
lähteissä ja lammikoissa olevaa vettä. Mutta tässä luulossa on
sekaannus. Raju-ilmain nostaminen on semmoisten velhojen yksinomainen
oikeus, jotka ovat tunnetut nimellä _pilvien kulettajat_.
Oikeat yö-pesijät ovat lastensa-murhaaja-naisten sieluja. Ne
kurikoitsevat ja vääntävät lakkaamatta jotain esinettä, joka kaukaa
näyttää märältä liinavaatteelta, mutta likeltä katsoen on lapsen
ruumis. Jokaisella on omansa, yksi tahi useampi jos hän useamman kerran
on tehnyt lapsen murhan. Varokoon jokainen niitä katsomasta tahi niitä
häiritsemästä; sillä vaikka olisitte kolmen kyynärän pituinen ja yhtä
jäntevä kuin jättiläinen, niin ne kuitenkin tarttuisivat teihin kiinni
sekä kurikoitsivat ja vääntäiitsisivät teitä ikäänkuin olisitte pestävä
sukkapari.
Me olemme usein yöllä kuulleet yö-pesijäin kurikan kaikuvan yksinäisten
lätäköiden hiljaisuudessa. Mutta tämä on vaan mielikuvituksen erehdys;
sillä se on vaan eräs sammakon-laji, joka matkaansaattaa koko tämän
kamalan loiskeen. Tämä on ikävä epärunollinen havainto, kosk'ei
sittemmin enää voi toivoa tapaavansa noita hirveitä kummitus-pesijöitä,
jotka sumuisina Marraskuun öinä vääntelevät likasia riepujansa himmeän,
vedessä kuvautuvan uuden kuun kalpeassa valossa.
Kuitenkin olen kuullut niitä koskevan, vilpittömän ja sangen
hirvittävän kertomuksen, joka minua suurenti kauhistutti.
Tämän kertoja oli eräs ystäväni, joka oli sivistynyt ja valistunut
mies; mutta koska hän oli maalla kasvanut ja lapsuudesta saakka
taika-luuloihin tottunut, niin hän oli, kuten minun täytyy tunnustaa,
joksikin herkkä-luuloinen ja arkamainen, vaikka kyllä todellisissa
vaaroissa uskalias.
Tämä ystäväni sanoi kahdesti tavanneensa noita yö-pesijöitä, joista hän
puhui ainoastaan kauhistuksella ja semmoisella tavalla, että se
väristytti hänen kuulijoitansa.
Eräänä iltana noin yhdentoista aikana näki hän käydessään ihanaa
polkua, joka mutkistelee pitkin Urmont'in onkilon epätasaista reunaa,
lähteen reunalla eukon, joka ääneti hieroi ja väänsi vaatteita.
Vaikka tuo kaunis lähde oli pahassa maineessa, niin hän ei siinä
ymmärtänyt ajatella mitään ylen-luonnollista, vaan virkkoi eukolle:
-- Myöhäseen te pesettekin, hyvä muori!
Eukko ei vastannut mitään. Hän luuli häntä kuuroksi ja lähestyi. Kuu
paistoi kirkkaasti ja lähde loisti kuin kuvastin, Hän näki selvästi
eukon kasvot, jotka olivat hänelle ihan oudot ja tämä kummastutti
häntä, koska hän sekä maanviljelijänä että metsästäjänä ja
matkustavaisena oli kulkenut ylt'ympäri tätä seutua ja tunsi jok'ainoan
ihmisen monen peninkulman piirin sisällä.
Itse hän seuraavalla tavalla puhui minulle tunteistansa nähdessään
tuota kummallisesti myöhistynyttä pesu-akkaa.
-- Minä en ensinkään muistanut tuota tarua, ennenkuin vaimo jo oli
kadonnut näkyvistäni, enkä edeltäpäinkään sitä ajatellut. En sitä
edes uskonutkaan enkä lähestyessäni siis tietänyt häntä kammoksua.
Mutta tultuani aivan hänen ääreensä, hänen äänettömyytensä ja
väliä-pitämättömyytensä häntä lähestyvän matkustajan suhteen osoittivat
hänen olevan ihmiskunnalle peräti outo olento. Sillä, jos vanhuus oli
vienyt häneltä kuulon ja näön, niin kuinka hän sitte aivan yksin tällä
myöhäisellä ajalla olisi tullut kaukaa pesemään vaatteita tämän
jäätyneen lähteen reunalle, jossa hän niin uutterasti ja tehokkaasti
toimitti työtään?
-- Ainakin se oli merkillistä; mutta minun omat tunteeni kummastuttivat
minua vielä enemmän. Minä en huomannut itsessäni mitään pelkoa,
ainoastaan suurta inhoa ja kauhistusta.
-- Minä menin tieheni eikä hän kääntänyt päätänsäkään. Vasta kotiin
tultuani, tulin minä yö-pesijöitä ajatelleeksi ja silloin minua
suuresti rupesi peloittamaan, sen minä suoraan tunnustan; eikä mikään
maailmassa silloin olisi voinut pakoittaa minua käymään samaa tietä
takaisin.
Toisen kerran sama ystäväni kello kahden aikaan aamulla kulki likellä
Themet'in lammikoita. Hän palasi Linieres'tä, jossa hän, kuten
vakuutti, ei ollut syönyt eikä juonut, jota minä kuitenkaan en voi
taata. Hän ajoi yksin rattaissaan ja hänen koiransa seurasi häntä.
Koska hevonen oli väsynyt, niin hän vastamäessä nousi kävelemään ja
näki silloin tien ohessa kolme vaimoa, jotka ojan partaalla mitään
puhumatta suurella nopeudella hieroivat, kurikoitsivat ja väänsivät
vaatteita. Haukkumatta hänen koiransa likisti itseään häntä vastaan ja
itse hän kulki ohitse sen enempää niihin katsomatta.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli
takanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti
sangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi
häntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä
suojellaksensa.
-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita
pesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi
kerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua
seurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta
syystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä
pahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo
kanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:
-- Mitäs minulta tahdotte?
-- Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei
ahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä
takaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja
niitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä
kintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin
ikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni
olin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun
sattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja
uskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.
-- Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin
kuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni
vieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä
minä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät,
loikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat
hulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla
erosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta
kauheammiksi katsoa.
Jos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain
perin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että
kertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä,
niin hän vaan pudisti päätään sanoen:
-- Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä
järjellä.
Ja nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.
Tuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia
yö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat
noista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.
Lapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa
"valkoiset jalat" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka
eivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja
jotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle
otollisimmat. Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän
pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja
paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen
taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin
ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi
niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille
taas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä;
mutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi
tirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä
ruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat
vaan ja tuo vaalea lieve.
Minä en voisi selittää mitä kammottavaa noissa jaloissa oli; mutta
mihinkään hintaan tahansa en minä olisi tahtonut niitä nähdä.
Muissa paikoissa löytyy "yö-kehrääjiä", joidenka rukin hyrrääminen
kuuluu asuinhuoneissamme ja joidenka kädet me joskus näemme. Näillä
tienoin olen minä kuullut puhuttavan "yö-loukuttajasta", joka loukutti
hamppuja huoneitten oven edustalla, jotta kajahteli vaan tasanmukainen
loukuttaminen, joka ei muuten ollenkaan luonnolliselta kuulunut. Tuota
loukuttajaa ei tohdittu häiritä ja jos se useampia öitä perätysten
palasi, ei ollut muuta keinoa kuin panna viikatteen terän poikkipuolin
loukun suuhun, jolla se oli saanut niin suurta jylinää toimeen. Hetken
se sitten huvitteli itseänsä yrittämällä loukuttaa tuota viikatteen
terää, mutta pian kyllistyen tuohon heitti se viikatteen oven eteen
eikä enää toisten palannut.
Löytyipä vielä "yö-ryysyläinenkin" -- ranskaksi "peillerouse de nuit"
-- joka asui kirkon porstuan alla. "Peille" on vanha ranskalainen sana,
joka merkitsee ryysyä; siitä syystä kirkonporstuaankin, jossa ryysyiset
kerjäläiset jumalanpalveluksen aikana oleskelevat, mainitaan yhden
mukaisella nimellä.
Tämä yö-ryysyläinen puhutteli ohitse kävijöitä kerjäten heiltä apua. Ei
millään muotoa pitänyt sille mitään antaa; sillä silloin se, vaikka
kuinka heikolta olisi näyttänytkin, muuttui heti isoksi ja väkeväksi ja
rupesi antajaa pieksemään.
Eräs vanhassa pappilassa asuva, Simon Richard niminen mies rupesi
niiden kanssa ottelemaan, koska luuli niitä kaupungin tytöiksi, jotka
häntä peloittaaksensa olivat panneet tämmöisiä tepposia toimeen, Puoli
kuolleena ne hänet vasta jättivät.
Seuraavana päivänä minä näin hänen ja hänen kylkensä olivat todellakin
pahoin piestyt ja revityt. Hän vannoi olleensa tappelussa ainoastaan
pienen eukon kanssa, "joka näytti sadan vuoden vanhalta, mutta jonka
nyrkeissä oli kolmen miehen voima."
Turhaan koetettiin saada häntä uskomaan, että hän oli tapellut häntä
väkevämmän miehen kanssa, joka valepuvussa tällä tavalla oli kostanut
jotakuta hänelle tehtyä konnuutta. Puheessa oleva mies oli väkevä ja
rohkeamielinen vieläpä riitainen ja kostonhimoinenkin. Kuitenkin hän
sairasvuoteeltansa noustuaan muutti seurakuunasta pois eikä koskaan
enää palannut, vakuuttaen ett'ei hän peljännyt ketään ihmistä ei miestä
eikä vaimoa, vaan ainoastaan semmoisia, jotka eivät ole tästä
maailmasta, ja joidenka ruumiit eivät ole luodut niinkuin kristittyjen
ihmisten.