Näimme yhden, näimme kaksi,
Suukutonta, silmitöntä.
Näimme kolme, jopa neljä,
Oisin mielelläin ne piessyt.
Viisi, kuusi vielä näimme
Lentelevän, hyppelevän,
Niiden jäljessä seitsemäs,
Vaan ei tullut kahdeksas.
Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.
Berry-nimisen maakunnan _neitoset_ näyttävät olevan Normmandie'n
impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa
jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on
niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun
niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi
epätasaisilla harppauksilla.
Näitä _neitosia_ eli _valkoisia tyttöjä_ löytyy joka maakunnassa. Minä
en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista
syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon
minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan,
jonka olen sattunut saamaan.
Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle,
asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli
kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä
kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti,
joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä
kala-lammikoita.
Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan
veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä
avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.
Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja
siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen
mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön
ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän
laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi
vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi
äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.
No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli
käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin
metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n,
seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä
suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV:nen muotokuva. Nämät
rahat olivat myytyjen härkien hinta.
Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä
lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän
haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen
maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän
esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan
maistellut.
Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon
tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän
kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se
oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa
häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät
terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän
hevosissansakaan ollut hikipisaraa.
Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan
vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat
jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa;
sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää
yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.
Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa,
ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria
piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin
uskoa että rahansa olivat varastetut.
Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen,
vannoi _pyhän öljyn ja kasteen kautta_, että oli nähnyt rahat tarkoin
luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan
hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta,
niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että
hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja
että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin.
Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa"
ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut
ainoatakaan ihmistä.
-- No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän
minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme
enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei
ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan
pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni.
Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta
joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää
toiste hevosen selässä nuku.
Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä
salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.
-- Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään.
Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää
siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.
-- Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?
-- Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut
matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt
valveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o
ruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen
rahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää
ruokahaluani ja iloista mieltäni.
-- Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia "Neitosten
ojannon."
-- Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto;
eikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä
sieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut,
että sinne olisi saaliinsa kylvänyt!
-- Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan
niin luotu, kuin te otaksutte!
-- Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi,
jotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?
-- Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä
aamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin
minä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei
meillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin
taskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina
pakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä
ikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan
niiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin
minä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi
hyötyä ja silloin _neitoset_ muuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän
joka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne
siirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu,
josta ne elävät, vähenee.
-- Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni.
Mutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon
rahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin
vastenmieliseltä ruveta _neitosia_ karkottamaan. Enhän minä niin
varmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä
nähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni
uskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden
olemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa:
"Antakaa _neitosten_ olla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa
minulle eikä kenelle muullekaan"; ja iso-äitini sanoi: "Älkää suinkaan
kiusatko tahi hätyyttäkö _neitosia_; niiden suojelus tuottaa onnea
perheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle."
-- Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasi
Pitkä-Luneau päätänsä pudistaen.
Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas
Berthenoux'n markkinoilta. Hänellä oli mukanaan yhtä suuri raha summa
kuin se, joka silloin niin eriskummaisella tavalla häneltä katosi, ja
ratsasti nytkin samalla harmaalla tammalla joka, vaikka se jo oli
sangen vanha, kuitenkin juoksi kompastelematta.
Tällä kertaa matkusti hän yksinänsä, kun Pitkä-Luneau oli kuollut
muutama kuukausi tätä ennen; eikä hän nyt nukkunut hevosen selässä,
sillä hän oli peräti heittänyt pois tuon pahan tavan.
Saavuttuansa metsän-laitaan likelle "Neitosten ojantoa", joka sijaitsee
erään pensaita, vanhoja puita ja pitkää ruohoa kasvavan vieremän alla,
kävi hän murheelliseksi muistaessaan kaivattua lampuoti-parkaansa,
vaikka vainajan Jacques-niminen poika, joka oli yhtä pitkä ja hoikka
sekä yhtä sukkela ja älykäs kuin isänsäkin, koki tehdä parastansa
täyttääksensä hänen sijaansa.
Mutta vanhain ystävien sijaa ei niin helposti täytetä ja M. de la Selle
oli tullut vanhaksi. Hän vaipui surullisiin ajatuksiin, mutta hänen
hyvä omatuntonsa karkoitti ne pian ja hän rupesi viheltämään erästä
metsästys-laulua lohduttaen itseään sillä, että hän elämässä ja
kuolemassa tyytyisi Jumalan tahtoon.
Ehdittyään lähes keskelle suota, näki hän ihmekseen valkoisen haamun,
jonka hän siihen saakka oli pitänyt tuommoisena sumu-patsaana,
jommoisia nähdään liikkumattomilla vesillä; se muutti paikkaa, sitte se
rupesi hyppimään ja kiepsahti pois haihtuen puitten oksien väliin.
Toinen jäykempi haamu tuli esiin kahilistosta, seuraten ensimmäistä ja
venyen kuin liehuva lieve; sitte tuli kolmas, neljäs ja vieläpä
viideskin; ja sitä myöten kuin ne kulkivat M. de la Selle'n ohitse,
muuttuivat ne hänen silmäinsä edessä tavattoman pitkiksi olennoiksi,
jotka olivat vaatetut pitkiin hameisin. Ne olivat vaaleita ja niiden
valvakkaat hiukset väliin häilyivät ilmassa ja väliin laahasivat maata,
jotta hänen mieleensä johtui, että nuo nyt mahtoivat olla noita
kummituksia, joista hän lapsuudessansa oli kuullut kerrottavan. Ja
unhottaen miten iso-äitinsä oli häntä varoittanut, ett'ei hän olisi
niitä näkevinänsä, jos joskus maailmassa ne tapaisi, rupesi hän,
kohtelias kun oli, niitä tervehtimään. Hän tervehti niitä jokaista ja
kun seitsemäs tuli, joka oli pisin ja muita selvempi, ei hän voinut
olla puhumatta, vaan sanoi:
-- Nöyrin palvelijanne, ihana impi!
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, ennenkuin tuo pitkä impi jo istui
hänen takanansa hevosen selässä, kiertäen kylmiä käsivarsiansa hänen
ympärillensä. Säikähtyneenä rupesi vanha tamma juoksemaan täyttä
laukkaa, vieden M. de la Sellen suon poikki.
Ehkä sangen hämmästyneenä ei hän kuitenkaan tyrmistynyt.
-- Toden totta, ajatteli hän, minä en koskaan ole tehnyt kenellekään
mitään pahaa; siis ei mikään henkikään voi minua vahingoittaa.
Hän koki auttaa hevostansa ja pakoittaa sitä irtautumaan lietteestä,
jossa se sapikoitsi, sillä välin kun pitkä impi näytti koettavan saada
sitä mutaan painetuksi.
M. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä
laukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen
olennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä,
että hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta
"veden-neitosia"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:
-- Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun
rauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä
häirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui
kohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli
sielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta
kuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.
Silloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:
-- Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi
ja mene rauhaan!
Samassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja
ilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.
Hän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme
sielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi
kummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa
livreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka
hän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!
Tosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja
velvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden
omistajalle, vaan että tämä oli pyytänyt _neitosia_ sitä tekemään.
Mutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä
epäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista
puhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:
-- Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää
nuhteettomana kuin uskottomana.