Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään

lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa

vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen

ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi

nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos

mennessäni -- se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat

valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki

kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä

ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti

vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä

voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä.

Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille

saakka.

Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut

sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera,

jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja

toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään

viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi

kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään

matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen

kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken

rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä

valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut

antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään,

jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset

taivuttaa heitä olivat turhat.

-- Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran

esitin hänelle. -- Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät,

mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.

-- Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra

kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen

minuun.

-- Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen

pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta

olisi ollut suuri kunnia.

Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta

mitäpä sekään auttoi.

-- Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli

puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. -- Teidän on

vallan hyvä täällä olla.

-- Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla

pisti minua sääreen.

Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi

naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen

menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.

Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja

toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä,

jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren

suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista,

vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta

mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin,

mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka

poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.

-- Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin

hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja

kärsimisistä, -- uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt

maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien

kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme

kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä

ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat,

jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset,

jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä

on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän

niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin

kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada

valtaansa takaisin? Ei, herra ei!

-- Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.

-- Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. -- Sekä Nîmes'issä

että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset

olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme

sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät

neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta -- mitä se kaikki merkitsee muuta

kun verta -- verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue

vuodata!

Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat

sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa

huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava

tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa,

eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli

roistoväki ollut valloillaan -- mutta innostus oli ollut laimea. Mutta

täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon

liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan

kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan,

voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden

kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko

Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.

Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon

elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen

siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista

juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana,

olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä

mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani

yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot

herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja

minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.

Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut

hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin;

mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat

aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin

lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa

Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos

toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän

huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos

ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin

hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan

Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.

Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui

otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua

vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi

velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku

naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan,

jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään

hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin

taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi

koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä

heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä

olin vapaa ja yksin.

Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut

löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti

tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului.

Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun

viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys

ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne.

Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen

suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi

annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani

viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä

mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen

kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa.

Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää

kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä

kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa

levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä

hurjempia melskeitä oli odotettavissa.

Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä,

ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani

kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului

edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni

ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen

jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä

voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.

Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en

muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti

syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta

seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin

ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan

minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi,

mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.

-- Kuka siellä! huudahti hän äreästi. -- Kuka te olette, joka makaatte

siellä väijyksissä. Puhukaa tahi --

Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. -- Herra de Géol! huudahdin ja

sydämeni alkoi kovasti sykkiä.

-- Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. -- Kuka te

olette? Sanokaa heti kuka olette!

-- Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.

-- Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut

Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. -- Meillä on hevosenne mukanamme.

-- Onko hevoseni täällä?

-- On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te

olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.

-- Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.

Parooni vihelteli.

-- Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut

siellä.

-- Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia

siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän --

-- Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä

luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.

-- Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin

teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.

-- Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. -- Ja te voitte sanoa

heille kuka minä olen.

-- Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan

keneksi olette sanonut itseänne.

Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta

hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: -- Elkää

peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.

Minä yhä vain tuijotin. -- Jumaliste! huudahdin vavisten. -- Kuka se

oli joka puhui?

-- Se olin minä, Buton, kuului vastaus. -- Minulla on hevosenne, herra

kreivi.

Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton,

turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.

* * * * *

Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin

ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset

eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja

valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin

kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet

jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston

talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan

Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää

oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen,

puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista

taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet

päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo

näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla

matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.

Kahdeksastoista luku.

Nîmes'issä.

Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa

jo olin kuullut kylliksi -- ja siihen oli parooni de Géol vielä

lisännyt tuhansia seikkoja -- vakautuakseni siitä, että se oli täällä

eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän

öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten

vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi

ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa -- jossa ihmiset sekä tahtoivat ja

eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa

yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja

seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän

uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä -- vaan täällä pantaisiin

raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus

yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja

jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.

Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli

temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja

melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas

ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin

puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla

vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta

toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko

vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla

olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki,

missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko

Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin

kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko

valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi

ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa,

kunnes liekit ympäröivät Pariisia.

Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja

minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon

odotettiin -- tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine

kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta

luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella

ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi

torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka;

näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla

kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä

täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä --

kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi

ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset

menivät kiirein askelin eteenpäin.

Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli

trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen

kokardi -- se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen

asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot

soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen -- minun korvissani kuului

kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan

hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja

kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan

jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen

takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin

joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania

kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan

askeleen päähän.

Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki

nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet,

naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua

harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut

kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään

talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin

näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain

silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella

Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo

kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin

ennenkin.

Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut

läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja

kumminkin -- kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista

onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas

silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli

merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden,

kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin

alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka

oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä

kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja

kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin

ovea.

Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin

ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä

tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain

umpimähkään ottiko rouva vastaan.

Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.

Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia

oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki

mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta

kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä.

Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä

oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli

vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen

ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.

Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä

unessa, joka hetkeksi lumosi minut -- odotin vain että Denise, ei

rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan

ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle

vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan

äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis

ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti

minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.

Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta

hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: -- Ei

teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo

valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie

teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.

-- Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani --

Hän pudisti hymyillen päätään. -- Tehkää niin hyvin.

-- Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. -- Jätin sen

portille.

-- Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän,

melkein käskevästi osoittaen oveen.

Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli

saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän

läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista

varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua

niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut

senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni

rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä

selittäisi kaikki.

-- Rouva --? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.

-- Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja

vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin,

mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.

Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu

että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä

saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa

ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka

häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli

kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi

harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka

kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin

somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.

-- Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.

-- Ei rouva.

-- Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.

Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin

ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi

kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat

ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja

jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen

käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja

loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti

kumosi sen.

-- Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen

levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein

rukoilevasti minuun.

-- Sauve'sta saakka.

-- Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa --?

-- En aio matkustaa tätä etemmä.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. -- Te olette

muukalainen Nîmes'issä?

-- Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.

-- Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. -- Ja että yhä

paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en

tiedäkään, vielä.

-- Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.

-- En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin

miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi

tyttöseksi vain. -- Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.

-- Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in

läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.

Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä.

Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. -- Saux'sta Cahors'in

läheltä? sanoi hän vihdoin.

-- Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat,

lisäsin: -- Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.

-- Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. -- Ei, herra, minä

vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan.

-- Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan

kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten.

-- Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua

veitikkamaisesti.

-- Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.

-- Kauniin Denis'en malja!

Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen

vallattomasti, kehoittaen minua: -- Juokaa, herra, juokaa!

Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen

katseensa ajoi veren kasvoihini.

-- Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. --

Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.

-- Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?

-- Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, -- siinäpä se asia onkin!

Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi

hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea

leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten

parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen

sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä

kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä

kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä

väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti

miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.

-- Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät

koetukselle, jota te kenties ette kestä.

-- Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?

-- Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas

takaisin.

-- Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton.

Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?

-- Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän

lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: -- Minä

olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.

-- Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.

-- Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. -- Siis tapaamme etehisessä.

Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin

huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten

menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin

hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä

kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli

laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan;

rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen

toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri

panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka

sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet

siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!

Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.

Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. --

Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. -- Antakaa

minulle käsivartenne.

Hiukan levottomana -- kun aloin aavistaa vaaraa -- panin hatun päähäni

ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme

jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat

muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin

sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille,

josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään

käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen

etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni

kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.

Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä

ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän

pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että

seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.

Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön,

jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti

valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän

näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat

enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului

kumea jupina -- ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi.

Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi

alttarin edessä.

Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat

minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin

jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta

kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet:

Miserere Domine!

Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja

hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään

päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä,

milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja

pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset,

rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa

ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin

näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet

painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!

Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä

seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä

kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen,

jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen

ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja

nyt alkoi pappi saarnata.

Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui

siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden

suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta

Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän

puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa

läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi

hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä

työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen

heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se

oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä,

jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon

korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me,

tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita,

emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat,

vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon

voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä

maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat.

Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me

uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me

olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme

maailman.

Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin --

miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa.

Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on

olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa

koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta

että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä -- vaikuttakoon

sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee

henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta -- vaikuttakoon sen

kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa

puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen

että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen

vaikuttaa Jumala -- ja yksin Jumala!

"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä

paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me

olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei

meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä,

olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä

maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella

meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan

näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman

edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle?

Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa

pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja

kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja

avaruuden lukemattomia maailmoita -- ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee!

Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva

kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"

Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä

samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen,

niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet

liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen

ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja

rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä

äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä

lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja

antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois

käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän

värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan

alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin

päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa

salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.

Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun,

laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä,

joka tunki sielun syvyyteen -- Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka

seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät

taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt

johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette

jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan

käsiin. Oi, -- hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois

minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: -- Oi Jumala, lahjoita

minulle tämä mies palvelukseesi!

Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen

kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa

suustani.

Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: -- Kunpa vaan olisin

tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin

paljon ystävällisyyttä ja minä -- minä en voi sitä millään palkita.

-- Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla

liikkeellä. -- Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin

käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. -- Antakaa anteeksi

minulle, sanoi hän nöyrästi, -- antakaa anteeksi minulle. Minä en

menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin

liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te

tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?

-- Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.

-- Lähettäkää se takaisin!

-- Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.

-- Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun

puolellani?

Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla

hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.

-- Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta!

ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.

Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. -- Mitä varten? kysäsin

melkein tylysti. -- Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi?

Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä,

joka mistään arvosta olisi?

-- Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka

olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte

mitä on tulossa ja kuinka me olemme --

Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen

ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni.

Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli

ylös.

Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän

hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan

hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei

lukinnut sitä.

Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä

rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en

kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan

keskustelun kuulin aivan selvästi.

-- Te ette tahdo avata ovea?

-- En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella

minua toisessa huoneessa, ystäväni.

Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän

hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa.

Minua poltteli.

-- Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista

kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän

kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä

ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä _tahdon_ tulla sisään.

-- Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin

suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt

voittamaan.

-- Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta

jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä --

-- Häntä! huudahti hän raivoisasti. -- Häntä, kas sitä muka! Rouva,

minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista

olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta --

Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun,

juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä

silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta

että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.

Mies oli Louis de St. Alais.

Yhdeksästoista luku.

Tiedustelu.

En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun

kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä.

Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika,

vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin

odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni

ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana

kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja

virkoin leikillisesti:

-- Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt

tapaankin teidät.

Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui

hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen

ilme silmissään.

-- Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. -- Oletko se todellakin

sinä?

-- Juuri minä se olen, ystäväni?

-- Ja täällä?

-- Täällä.

Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja

kasvojenkin ilme muuttui -- aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun

ikkunaluukut suljetaan.

-- Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke

silmissään:

-- Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?

-- Miksikö olen tänne tullut?

-- Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. -- Miksi? Miksi olette tullut

-- meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan

saatatte! Te ette tiedä sitä.

-- Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta

äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. -- Minä en ole salannut

sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin

kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun

huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään

voi mieltäni muuttaa. Että --

-- Te ette saa tavata häntä!

-- Minun täytyy!

-- Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.

Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.

-- Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut

mielensä selvään ilmeni. -- Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt --

nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin --

-- Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis,

ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes

takaisin lattialla.

Rouva katseli häntä kummeksuen. -- Minä en luule teidän ennen tällä

tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. -- Ja jos

se tulee siitä että -- tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka

säkenöivin silmin, -- että löysitte herra kreivin talossani, niin te

sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.

-- Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.

Mutta nyt rouva todella suuttui. -- Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän

ylpeästi ja vakavasti. -- Viikkokauden on tämä talo vielä minun,

Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän

väräjävällä äänellä, -- ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten

varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat

yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.

Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui

rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti,

suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. --

Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa

lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en

tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois

kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. -- Mutta rakkaani, minä en

ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta

ja -- suokaa anteeksi -- sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja

nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.

-- Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja

epätoivoisesti minuun.

-- Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. --

Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun

täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni

neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.

-- Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.

-- Minkätähden?

-- Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että _te_ ette löydä

rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.

-- Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.

-- Te ette koskaan voi löytää häntä.

-- Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä

paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?

-- Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.

-- Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?

-- Enhän sitä ole sanonut.

Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi

syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka

niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St.

Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä

hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä

markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua -- ellei tuon

näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä

Louis.

Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä

suuttumustani. -- En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra

kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan

me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte

mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain

erimielisyyksien --

-- Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. -- Äitini talo Cahors'issa

on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä.

Ja te puhutte erimielisyydestä!

-- Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.

-- Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, -- mutta

tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme

puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas

että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän -- sangen vähän, sanoi hän

hymyillen minulle, -- voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais

suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme

-- kuinkahan se olisi?

-- Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun

katsomatta.

-- Mutta sanoittehan te joku viikko sitten -- sanoi rouva Catinot

kummeksien.

-- Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään

muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät

täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan

kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa

käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään

mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.

-- Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. -- Ja

ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä

yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten

seuraan teitä kotiin.

-- Sitä te, herra, ette tee.

-- Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.

Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. -- Ei herra kreivi, sanoi hän

arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi

tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.

-- Kiellättekö te sen?

-- Kiellän.

-- Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta --

-- Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy

riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen -- minä luulen,

jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, -- että olisi parasta jos

menisitte.

Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua

näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän

puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen

tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin

mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut

ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.

-- Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle

kätensä, jota minä suutelin.

-- Huomenna kello kahdentoista aikana -- täällä! kuiskasi hän.

Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne

kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä.

Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä

seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.

Palvelija seisoi etehisessä.

-- Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.

Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään

eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen,

joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni.

Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä

juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä

lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä,

kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja

tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat

lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon

väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä,

mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat

kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.

Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun

hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in

käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt

seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja

mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.

-- Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. -- Mutta sehän

teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen

sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.

Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin

ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen

matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti

sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli

hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike

kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja

sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei

minua ensinkään kummastuttanut.

-- Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki

minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.

-- On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa

sanoi hän kohteliaasti. -- Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja

epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat

jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki

on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin,

sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.

Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla:

"Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen

matkalla, sanoin.

-- Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme

tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne

lentelivät ilmassa.

-- Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin,

että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.

-- En, herra. Minä en tunne häntä.

-- Mutta hän on perheineen kaupungissa.

-- Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja

jatkoi sitten matalammalla äänellä:

-- Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi -- toisiinko?

-- Punaisiin! vastasin empimättä.

-- Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in

väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi

tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi

pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin

kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään

puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?

-- Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?

-- Tunnetteko te häntä?

-- Tunnen vähän, virkoin kuivasti.

-- Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. --

Sitä on mahdoton sanoa.

-- Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?

-- Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla

kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän

salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, --

hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä

on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät

sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette

Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin

saatte maksutta aterioida.

Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä

näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn

nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja

Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät

täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa

pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin

ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin

pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.

Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos

kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa

pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut

käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta

aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi

-- rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään,

jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon

Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise -- ei, järkeni

kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi

minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa

kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja

kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka

ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen

tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!

Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi

vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a

tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin

kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin

ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit

kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten

kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan

siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta -- tuo sisus, jossa

muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit

olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita

taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden

eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en

mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui

kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä,

kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä,

seisoin jo hänen edessään.

Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin

häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani.

Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.

-- Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin,

koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.

-- Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole

minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.

-- Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita

uutisia?

Huulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.

-- Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin

itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. -- Te

voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?

-- En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla

äänellä.

-- Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin

vihamieliseksi?

-- En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset

sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin

teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.

-- Sekö on kaikki?

-- Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.

Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen

ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen

tyytyä ja huudahdin kiivaasti:

-- Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka

näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte

ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut

minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.

-- Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. -- Minä

tarkoitan hyvää teille, -- ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?

Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.

Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja

vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa,

hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi

tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis

St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut

tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät

kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?

Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin

päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen

valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin

erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan

Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä

kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia

sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.

Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin

satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin

taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin

sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa

olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia.

Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen;

välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi

sattui olemaan läheisyydessä.

Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta

kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin

kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka

kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät

olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta

oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä

hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä

näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä.

Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.

Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan

vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka

edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin

häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.

-- Oli, vastasi hän ivallisesti -- ja hänen veljensä myöskin.

-- Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?

-- Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna

särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. -- Ja sitten niin pian

kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat

tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset

Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien

vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.

-- Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?

-- Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.

Saattehan nähdä.

Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä

hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment

oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen

ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi

muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi

helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli

kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja.

Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta

ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin

sen saavutin -- muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi,

ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin -- oli joukon keskus

jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.

Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois

näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä

seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin

kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella

päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta

pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet

ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen

luokseen.

Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan.

Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme

tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja

murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.

-- Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.

Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin

kiivaasti: -- Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se

on, isä!

Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti.

Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut

porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.

-- Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä

Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat

käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.

-- Asutteko täällä?

-- Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään

minuun. -- Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen

jälleen astua alas; -- kenties olisi parasta että me --

-- Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, -- jos asutte tässä, niin mennään

vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt

teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.

Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri

vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös.

Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut

muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja

Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta

ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos

ikkunasta.

Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana

ruokkia kyyhkysiä. -- Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin

aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.

-- Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin

jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut

katkeraksi.

-- Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. -- Te tiedätte,

herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja

uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt

kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä

aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että

kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat

tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta

toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä

ja kaikenmoista petosta -- valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin

yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.

-- Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin

kotianne? virkoin äreästi.

-- Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja --

-- Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. -- En minä siitä nyt

välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on

hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä

rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun

kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te

tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.

-- Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. --

Aavistukseni ovat siis toteutuneet.

Aavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?

Että sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.

Missä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

-- Neiti de St. Alais'n -- kihlauksessa.

Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. -- Hänen kihlauksessaan?

Kuiskasin hiljaa. -- Ja kenelle hänet on kihlattu?

-- Herra de Fromentille

Kahdeskymmenes luku.

Kaksi kosijaa.

-- Froment'illeko? sanoin hitaasti. -- Se ei ole totta! Mutta jo tuota

lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä

Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran

siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena,

samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa

senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa,

ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän

kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa,

niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin

nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista

että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän

nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi

antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi.

Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin

että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun

muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään

kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi

naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.

Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen

pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti,

jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka

ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä,

jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät

soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään

kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet

menivät siitä sisään.

Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo

suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.

-- Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta

kysymään:

-- Missä hän on?

Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.

-- Teidän täytyy se tietää! huusin -- minä kun näin sen hänen

kasvoistaan. -- Teidän täytyy se tietää!

-- Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun.

-- Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni

edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.

Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin

kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen,

johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa

vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.

-- Mutta miksi -- miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte

ollut mitään virkkamatta.

-- Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit

lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä

käsivarrelleni. -- Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi

teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina

riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette

kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra

kreivi?

-- Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas,

aivan kuin olisin lyönyt häntä. -- Siksi että aijon seurata neitiä

kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin

asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja

rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen

puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa

minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne

minä aion käsiini etsiä!

Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään -- ja vaikka

hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua -- otin hattuni ja juoksin

portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen

kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin,

tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan

niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle

jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa

pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka

ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua

ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi

kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in

ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät

Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki

oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien

puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.

Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa.

Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä

katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua

yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita,

jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen

käytöksensä tykkänään.

-- Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään

Buton'ille.

Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he

pyrkivät sitä salaamaan.

-- Mitä on tapahtunut? kysäsin.

-- Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton

kiihkeästi. -- Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti.

Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.

-- Näin sotamiehiä kaduilla.

-- Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.

-- Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi

parooni Géol katkerasti. -- Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan

isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät

kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin,

niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä.

Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla

sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia,

niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä

kanssa ja --

-- Ja mitä?

-- Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa,

herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!

Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen

tehden kädellään oudon liikkeen. -- Suokaa anteeksi, sanoi parooni

kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti

myöskin, ja minä jäin yksin.

Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta

hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin

odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä

kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla

seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän

luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen

huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.

Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea

kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului

kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa,

sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja

varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan

heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi

ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi

kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.

Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. -- Sisään

kaikki! kiljasi hän joukolle. -- Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre,

suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, -- tekisitte

viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä

muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.

Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun

puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle

että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen

ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon

iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin

ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan

kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma

sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon

edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät

huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta

ryntäsi roistoväki eteenpäin.

Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton

päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan,

jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta

iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle,

jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa.

Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten

enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten,

jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko

pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät,

ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n

luona.

Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu

sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja

talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia

liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään

ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.

Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt

kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni

olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten

seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine

se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen

hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.

Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun.

Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta,

mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut.

Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa -- kenties

oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun -- sitten oli ruumis

laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.

Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli

vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös

portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin

isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.

Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen.

Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos.

Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi

ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin,

mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta

äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin

selvästi naisen pään ja hartiat.

Se oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.

Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli

jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset -- vaikka

nekin kävivät yhä hämärämmiksi -- ja synkän, syvällä olevan pihamaan,

joka eroitti minut hänestä.

Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus

seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se

tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni

että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin

olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n

luona.

Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen

vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani

ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan

päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti,

jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä

menevän sisään.

Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain

kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja

ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa

katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin.

Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että

sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli,

jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas

portaista.

Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä

likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja

astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin

ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.

Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan

päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään

oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin

punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan

tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni

ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki

seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.

En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon

siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos

puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani

portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli

Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka

sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.

Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja

ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.

Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat

valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties

oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja

vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia

asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja

katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.

-- Veli, mistä tulette? kysyi eräs.

-- Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua

ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.

-- Pyrittekö päällikön luo?

-- Pyrin.

-- Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin?

kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.

-- Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.

-- Kuulen että ne alkavat sytytellä?

-- Niin tekevät.

Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa

pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten

ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni,

arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen

kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi -- mutta se

oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen

ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui

Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta

pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni

oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.

Vihdoin kumminkin pysähdyin. -- Mitä siellä teette? huusi hän minulle.

-- Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.

-- Oliko se päällikölle?

-- Oli.

-- Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. -- Ja joutukaa! Sillä jos

kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa

perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?

Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä.

Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini

katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous

ja seuralaiseni huusi äkäisesti: -- Menkää alas, menkää alas ja

laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja -- odottakaa kunnes tuon

kynttelin.

Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka

itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme

kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo

löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä.

Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja

haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja

perältä häämöitti ikkuna.

Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen

askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani

tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota

etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan,

josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja

koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta

ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain

kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen

takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:

-- Ken siellä?

Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin

kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin

kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan;

lähin heistä oli Denise.

Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi

kauhistuneena.

-- Mitä tahdotte? änkytti hän. -- Te erehdytte. Me --

Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti

vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä

-- se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä

enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa,

ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet -- seuraavassa

silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä

rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.

-- Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. -- Ne

sanoivat teitä kuolleeksi!

Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin

-- niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun

puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa -- uhkaava vaara, pimeä

tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin

jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen

huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin

vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä

erottaisi.

Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet

unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän

alkoi tutkia:

-- Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?

-- Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta

hän työnsi minut pois.

-- Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. -- Ei nyt! Ne tappavat teidät jos

teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan

kun aikaa on!

-- Jättäisinkö teidät?

-- Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. -- Minä

pyydän teitä tekemään sen.

-- Jättäisinkö teidät Froment'ille?

Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. -- Te siis

tiedätte sen?

-- Tiedän.

-- No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti

ja pelvotta silmiin, -- että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en

koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo

sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen

vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja

intoisesti menemään tieheni. -- Tässä talossa te ette ole turvassa,

sanoi hän. -- Se on teille sama kuin kuolema -- kuolema. Äitini on

säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja _hän_ -- talo on täynnä hänen

liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos

hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.

-- Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi

syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi

häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta

miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat

juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää

lapsellinen.

-- Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?

Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan

koskaan unhoita.

-- Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, -- pelkäsinkö St. Alais'n katolla,

kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää

peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin

enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.

-- Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen

sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei

näyttänyt kummastuttavan.

-- Niin, sanoi hän -- hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse

muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus

ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet

taas syliini.

Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. --

Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.

-- Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan,

jos tarvitseisitte apua.

-- Ikkunaaniko?

-- Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta. -- Minä lupaan sen, huudahti hän. --

Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin;

hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä --

Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme

liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita

kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku

ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet

huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle,

jonka hän hiljaa sulki.

-- Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään,

kasvonsa olivat lumivalkoset. -- Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he

tappavat teidät.

-- Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen

seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin

antautunut.

Denise ravisti päätään.

-- Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa

sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.

-- Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., --

Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian,

pian, minä suljen oven.

Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että

joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä

epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin

tunsin, käskevästi huusi: -- Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin

vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla

avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä

huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse

vaatehuoneen oven takanani.

Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi

läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä

vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata

kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja

pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli

kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos -- juuri aikanaan. Sillä

kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat

hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.

Hänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.

Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei

huomioni joutanut kiintymään.

Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Korkea asema velvoittaa.

Mutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen

takanaan astui esiin huudahtaen: -- Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä

vielä musketin peräkin kädessä.

-- Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t

Alais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: -- Ken lienettekin,

herra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte,

ruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!

Miehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin

hämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen

käsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta

tänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla

hetkellä olin jo tajussani.

-- Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte

etten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä

siihen tulee että --

-- Minä en tiedä mitään, keskeytti hän minua.

-- Mutta --

-- Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen

ivallisella liikkeellä. -- Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä

munkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki.

Yhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran

yli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon -- niinkuin sen vallan hyvin

tiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä

alhaalla.

Tuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin

eteen. -- Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte

myöskin miksi täällä olen.