Milhau'ssa.

Näin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia

talonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja

harjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja,

jotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa,

viinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän

illalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in

jokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä

pohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema

harmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat

valtavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani

hevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja

katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja

suloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.

Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin

pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja

vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän

enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun

ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja

ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän

viettävän kevätjuhlaa.

Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa

nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.

-- Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.

-- Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.

Ja ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:

-- Te olette tullut onnellisella hetkellä!

En voinut olla hymyilemättä.

-- Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän

juhlallisuuteen?

-- Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat

he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja

unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät

kuin samassa povessa.

Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta

samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun

ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin

joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.

-- Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla

vakavuudella. -- Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan

maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla

vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen

kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki

ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.

-- Se on kaunis ajatus, sanoin.

-- Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.

-- Tapahtukoon niin.

-- Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään.

Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja

taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.

He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla

lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä.

Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut

talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella.

Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet

ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista

eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja

paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan

ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata

ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa

rahvasta.

En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan

siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän

matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin

muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä

pysähdyin odottamaan.

-- Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen

puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut

vertaistaan.

-- Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä

iltana.

-- Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.

Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli

ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan

hevoskaakin, jonka selkään nousi.

-- Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän

äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.

-- Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.

Hän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.

-- He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden

perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu

hirsipuussa.

-- Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!

-- Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. -- Mutta

kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!

-- Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?

-- Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa.

-- Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole

tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se

on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä

kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta

padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut

narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon

hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena

opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.

-- Protestanttina?

-- Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. --

Parooni de Géol, palvelijanne.

Esittelin vuorostani itseni.

-- Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte

kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se

ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä

on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka --

-- Ei suinkaan, herra parooni.

-- No, äiti sitte tahi sisko?

-- Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.

-- On teillä koti ainakin, intti hän. -- Koti, varallisuutta, ystäviä,

toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.

-- On, vastasin.

-- Jota vastoin minulla ei ole mitään -- ei mitään, sanoi de Géol ja

äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. -- Minä en voi astua sotajoukkoon

-- sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi

tuomariksi -- sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa

-- sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut

-- samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään -- samasta,

syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän

hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, -- minua, jonka esi-isät hoitivat

kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren

Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona -- minua ei ole lain

silmissä olemassakaan.

-- Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.

-- Nyt, jatkoi hän katkerasti, -- nyt kääntyvät asiat toiselle uralle,

elleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle

kohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.

-- Milhau'iin, niinkö?

-- Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja

palajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi --

Nîmes'iin.

-- Nîmes'iin! huudahdin hämmästyneenä.

-- Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut

mitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili,

näytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että

erämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen.

Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä

virtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi

maiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus,

sen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä

ihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja

osoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja

joen välillä.

-- Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia

lähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. -- Siinä tapauksessa eroavat

tiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna --

vaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?

-- Ei, kaukana siitä!

-- Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää

yötä, herra kreivi!

Toivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä

katuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui

natisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet

valaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä

tiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui

oikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta

olin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous

oli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka

sijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi

kansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat

tirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat

naapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin "hän".

Tämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan

mitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin

pakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.

-- Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää

hyvin huolettomalta.

-- On, on, vastasivat he yhdestä suusta, -- tässä se on.

-- Hevoseni --

-- Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!

Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää

hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä

ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja

että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta

tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin

lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään

ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä

ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni

huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"

Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä,

jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin.

Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa

meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä

oli tekeillä.

-- Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän,

roistot? Mikä mies tämä on?

-- Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.

-- Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. -- Kyntteli tänne!

Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella,

riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja

katselivat minua uteliaasti.

-- Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. -- Onko tämä kapusiinimunkki?

Olette siis saanut hänet käsiinne?

-- Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen

sivulle kaikista rohkeimmat. -- Herran nimessä, näinkö täällä otetaan

vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?

-- Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.

-- Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja

kannuksia?

-- Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. -- Paperinne!

Sillä tietäkää, -- jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan -- että minä

olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä

vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana,

niin -- näyttäkää paikalla paperinne, herra!

-- Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.

-- He ovat kunnon kansalaisia.

Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan

toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä

ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille.

Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti

ravintolan isännässä sen luulon -- en tiedä, millä perustuksella --

että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän

pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän

kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti

erehtyneet.

Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet

hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta

onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua

ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset

kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä

minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut

siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit

hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.

Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he

minua luulivat.

-- Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.

-- Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla

Nîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky

vangita heidät.

-- Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia

seurassani.

Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. -- Ei olekaan, herra kreivi, mutta

asianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.

Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.

Tällä haavaa hän siis on yksin.

-- Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis

syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli

käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta,

että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.

-- Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre

arvokkaasti. -- Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä,

Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on

saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.

-- Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin --?

-- Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi

palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin

pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti

hurskaita katoliikkia.

-- Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin

hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia.

-- Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?

-- Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. -- Mutta mitä

munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne,

herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta

kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani

-- ymmärrättehän.

Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä,

kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä

ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa

sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin

etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja

kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa

Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia

katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka

saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.

-- Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti

tuleekin, sanoi hän. -- Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla,

mutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.

-- Ja munkki?

-- On heidän lähettiläitään.

Ajattelin isä Benoit'a ja huokasin.

-- Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti

miettiväisenä minuun, -- sehän on kummallista.

-- Mikä niin?

-- Te tulette Cahors'ista?

-- Niin tulen.

-- Sieltä naisetkin tulevat eli ainakin sanovat tulevansa. Vangit --

-- Cahors'ista, sanoitte?

-- Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani

en ollenkaan sitä ajatellut.

Kohotin maltittomasti olkapäitäni. -- Ei suinkaan siitä seuraa, että

minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. -- Elkää nyt Jumalan tähden

alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.

-- Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän

voitte tuntea nämä naiset.

-- Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen

häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja,

mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi

juuri Cahors'ista?

-- Mikä heidän nimensä on? kysyin.

-- Corvas.

-- Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin

innokkaasti aterioimista.

-- Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä

hänet.

-- En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.

-- Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella

itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. -- -- Olemmehan

mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään

paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.

-- Ja se oli?

-- Punanen kokardi.

-- _Punanen_ kokardi?

-- Niin, vanhan liiton tuntomerkki.

-- Mutta eihän mikään nykyisistä puolueista ole valinnut sitä

merkikseen.

Ravintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. -- Ei, sanoi

ukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa

pidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin -- yksin, herra

kreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen

hänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta

puhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien

teidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä

todistaa heitä vastaan eli puolestaan.

-- Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei

ollenkaan miellyttänyt minua.

-- Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä

naurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.

-- Naiset eivät siis olekaan täällä?

-- Ei, vastasi isäntä silmää iskien. -- Ei voi koskaan olla liiaksi

varovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä.

Putkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet

antoi heille oman huoneensa.

Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme

kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat

tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja

puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen

vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran

vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin

musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut

vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten

pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että

valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari

porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella

oli pieni ristikkoikkuna.

-- Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä

kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että

olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.

Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi,

ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt

pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta

käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan.

Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja

näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin,

että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle

ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.

Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven

suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin

kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat

huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan.

Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat,

mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja

se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.

Se oli rouva de St. Alais'n ääni.

Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä

uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi

valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus-

tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä

uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin

hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.

Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut

liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat

korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n

-- Denise'n -- ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin

puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta

äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen

halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa

kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään

katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti

huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.

Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän.

Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta

neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme

toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja

puhkesi nyyhkytyksiin.

-- Ohoo! huudahti herra Flandre. -- Mitäs tämä merkitsee?

-- Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni,

miten tuli käyttäytyä. -- Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut

tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin

huolettomasti kuin mahdollista.

Hän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä

tointunut.

-- Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen

minuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.

-- Tunnen.

-- He ovat Cahors'ista?

-- Läheltä Cahors'ia.

-- Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te

sanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.

Epäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä

kuvastavan tuskaa ja enemmänkin -- kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä

hyppäyksen -- en voinut muuta.

-- Te sanoitte tämän naisen nimen olevan Corvas, sopersin.

-- Niin.

- Mutta hänen nimensä on Corréas.

-- Corréas? kertoi hän ja kasvonsa venyivät pitkiksi.

-- Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään

lausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.

-- Ja nimensä on todellakin Corréas?

-- Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa,

-- ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän,

-- jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä

minuun -- rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä -- vakuutan nyt

uudelleen kunniasanallani.

-- Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.

-- Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. -- Kyllä te nyt olette

erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.

Ravintolan isäntä kynsi korvallistaan.

Viidestoista luku.

Kolme yksissä vaunuissa.

-- Luonnollisesti; ellei rouva -- ellei rouva tiedä munkista mitään,

sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, -- niin se tietysti

on erhetys.

-- Siis ette voi muuta kuin --

-- Mutta -- mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi,

-- yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia

näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?

-- Punaisesta kokardistako?

-- Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.

Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai

hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle

kokardille.

-- Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin,

siten siirtäen taakan rouvan hartioille. -- Oletteko pyytänyt häntä

selittämään mitä se merkitsee?

-- En ole.

-- Sen minä tiedän sijassanne tekisin.

-- Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä,

minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva

välinpitämättömästi.

-- Punaiset, vastasin keveällä mielellä. -- Punaiset! Minä tiesin sen

kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen

tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.

-- Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä

epäilyksen ilme. -- Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?

-- Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä.

Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. -- En minä kanna tuota

kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin

saatte kysyä sitä häneltä itseltään.

-- Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias

ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.

-- Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.

Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän

kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä

edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan

ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten

ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt

seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.

-- Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.

-- Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija

ihastuneena.

-- Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan

katseemme yhtyivät.

En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen

huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty

ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja

vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat,

kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin.

En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa

nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi

takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan

näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi

minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi

ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija

oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin

tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset

epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja

hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti

muistutti munkista.

-- Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty

valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, -- se kun tuotti minulle

ilon nähdä teitä.

-- No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.

-- Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten

ole hyvä yksin matkustella -- ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat

sen kautta alttiiksi --

-- Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva

katsoen häneen kauniilla silmillään. -- Mutta eipä se olekaan pahinta

mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan

mielittelevästi ravintoloitsijaan.

-- Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.

-- Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.

Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli

itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava

tuuma.

-- Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te,

herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?

-- Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas --

-- Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi

rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän

välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.

-- Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi

hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden

sydämelleen, -- niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä

vastaan, löydän jonkun --

-- Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.

-- Minä itse, vastasi ravintoloitsija.

-- Jos te --

Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. -- Ei, ei suinkaan, herra

pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä

rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle

sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis --

-- Olen hyvin kiitollinen -- jos nimittäin herra pormestari suostuu

vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella,

-- jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin

olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.

-- Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä.

Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. -- Onhan asia

päivän selvä. Mutta -- hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken

harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain

aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei

teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän

katsellen häpeillen ympärilleen, -- niin luulenpa että --

-- Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva

huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. -- En

pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän

ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.

Hän suuteli sitä kunnioittaen.

* * * * *

Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin

lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa

ympärilläni -- tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa

ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa -- luuloittelin että

kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui

minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain

naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti

kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja

jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt

yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei

voinut olla unennäkö.

Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana

aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta

vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan

sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli

kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten

itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä --

häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä

monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä

matkallamme Nîmes'iin.

Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään

ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa

täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja

salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään,

ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen.

Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen

ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme

jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme

näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä

kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että

joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää

joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.

Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme

ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä

alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme

Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin

Dourbie-laaksosta.

Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä

nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. --

Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.

Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli

neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin

onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun

ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi

minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit

kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät

ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin

mielin määrin katsella häntä -- olisihan se taivaallinen matka!

Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa.

Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella

se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat

nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka

näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.

Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan

hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi

kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin

pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.

Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan

ja ajoi veret kasvoihin.

-- Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.

Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui

neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.

-- Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä

leppeästi. -- Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa -- oikeinhan

sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten

poikain kanssa muurin toiselta puolen?

-- Rouva! huudahdin.

Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että

hän oli kovasti häpeissään.

Mutta rouva vaan ei hellittänyt. -- Kuulepas Denise, luulenpa etten

koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin

hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen

toisinpäin --

-- Rouva, änkytin minä, -- tuo on katalasti tehty.

-- Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni

mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.

-- Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. -- Se on julmaa,

se on --

-- Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi

ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on

itseään häväissyt.

-- Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!

-- Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä?

No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva

leikillisellä ivalla. -- Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti

istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun,

elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä

läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään

teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea --

Neiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.

-- Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, -- jonka

välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi

lisätä: 'Minä rakastan häntä' -- minä rakastan häntä, ja sen saattaa

kaino tyttönen sanoa! -- elkää luulko että tuon hupakon koskaan

omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui

silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät

talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat

ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi

voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut

urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se

selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. -- Mutta niinkuin

kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen

rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka

ihailijalle tarjoo rakkauttaan.

Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut,

mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin

seisalleni.

-- Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani,

sanoin kumartaen. -- Ja sen teenkin heti.

-- Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva

välinpitämättömästi. -- Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.

Istahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.

-- Te ette tee sitä, sanoi hän, -- sillä vaikka en enää pidä teistä,

täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.

-- Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.

-- Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa

kanssamme.

-- Kuskillako?

-- Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, -- Meillä ei

ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin

jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta

se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, -- mutta minä en

todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä

muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta

niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan

yhdessä.

Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti

koston tuuma.

-- Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. --

Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.

-- Mitä nyt?

-- Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee

vain lähteä tieheni.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien

minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn

sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin

jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.

Ihmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.

-- Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. -- Ja kuitenkin kohtelen

tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.

-- Kyllä minä uhkaukseni toteutan.

-- Te ette tee sitä!

-- Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?

-- Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä

syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä

kaikki!

Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin

salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni.

Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.

Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. -- Nyt, kun olen sanonut teille,

mitä ette tule tekemään, sanoi hän, -- niin sanon myöskin mitä teidän

tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin

epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista,

vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte

minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi

vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. -- Mutta se ei

minua miellytä.

Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin

pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja

rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun

täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä,

päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia

nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia

ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli

rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää

samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen

helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia.

Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme

kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä

sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se

takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.

Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan

levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun

silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä,

katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun

istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai

salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi

rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut

ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta

epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.

Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan,

mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa

aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella

voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat

pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia,

autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa

lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat

tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme

ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais

istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.

Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä

vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen

yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä.

Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt

tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli

kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin -- Jumala

tietää etten voinut toisin tehdä -- että rouva oli äitini ja neiti

sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani

ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui,

pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa

silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli

vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme -- ja

parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.

Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa

näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy

tuntui hiukan happamelta. -- Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut,

sanoi hän. -- Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.

Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto,

kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni

juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.

-- Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.

-- En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta.

Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä

huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.

-- Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään

katsoen rouvaan.

-- Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut

minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.

Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois

kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin

rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.

-- Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, -- miksi ette esittänyt

häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja

ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata

jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut --

-- Niin?

-- Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.

-- Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta

jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.

Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja

hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja

silmät pöytään luotuina. -- Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi

hän vihdoin.

-- Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.

Rouva puri huultaan. -- Hyvä Jumala! mutisi hän. -- Ken olisi voinut

aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?

-- Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin

lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että

minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut

olemassakaan, niin --

Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään

löisi minua.

-- Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.

-- Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin

samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen

keksinyt.

Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä

riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti

auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. -- Mitä te neuvotte tekemään? kysyi

hän vihdoin.

-- Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. -- Meidän täytyy jatkaa

ilveilyä loppuun asti.

Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin

huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut

valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja

jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. -- Aiotteko lähteä? kysyi hän.

Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.

-- Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.

-- Mistä syystä, herra parooni?

-- Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran

leikillisesti. -- Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin

kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi,

suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?

-- Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.

-- Niinpä neuvon teitä -- jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä

-- että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja

valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi

sukulaiseksenne. Siinä se!

-- Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä

ja kiihkeästi.

-- Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.

Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut.

Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin

rinnalla mäkeä ylös.

Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet

kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin

pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä

sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan

ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja

liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten

tahtoanikin värisytti.

Kuudestoista luku.

Froment Nîmes'istä.

Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta,

joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja

seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti

saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua

ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka

kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme

oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten

mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten

luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa

pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä

alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme

vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät

vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät

eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta

tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten

kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta,

tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka

ulottuivat Välimerelle saakka.

Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin.

Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt

huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista

mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli

nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen

rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja

jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme

ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän

kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän

huomasi minua.

Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä

tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont

Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut

ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen

poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut

hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien

alta, niin kumminkin huulet hymyilivät -- se oli melkein lapsellinen

tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin

ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin

sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista.

Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua,

ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut

se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä

katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa,

puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista

muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia.

Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden

katseen kohtaavan silmiäni.

Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin

itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta

kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St.

Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko

se hän?"

Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty;

kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta

kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli

noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät

keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin

tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut

itsestään.

-- Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.

Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet:

"Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä

vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos

toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen

jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet

odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli

hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta

siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.

-- Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.

-- Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä

tervehti rouvaa.

-- Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.

-- Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. -- Olette

aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan,

jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.

-- Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, -- ei hänellä

ole mitään sitä vastaan.

Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista

herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen

äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista

oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta

välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän

välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila

herätti minut kummastuksestani. -- Odottakaa hiukan, hyvä rouva,

sanoin. -- Minä en ensinkään tunne tätä herraa.

Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen

oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään.

Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa

takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja

eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä

käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.

Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. --

Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:

-- Astukaa sisään, herra.

-- Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, -- tehkää hyvin ja pysykää

paikallanne kunnes --

Mutta nyt rouva raivostui. -- Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.

-- Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun

alas.

Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi

järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän

turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.

-- Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. -- Minkätähden te

astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?

-- Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista

vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies --

-- Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. -- Minä

tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?

-- Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.

Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen

katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän

puheeseen.

-- Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen

asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni --

-- Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban

Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.

Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi,

joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten

sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta

kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin

suuttuneelta.

-- Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?

-- Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.

-- Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä

matkalle ilman minua?

-- Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin

tuimasti.

Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului

ivalliselta kun hän kysyi: -- Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö

ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?

-- Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, -- vaan

passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja

nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen

valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat

naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella

teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?

-- Täydellisesti, vastasi hän. -- Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta.

Ketä te, herra, palvelette?

Minä vaikenin.

-- Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa

väärinkäyttää?

Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan

ääneti.

-- No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella

äänellä. -- Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä

olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin

Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen

siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan

suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja

Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, -- tulen toimeen omin

neuvoin.

En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli

ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui

niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin

arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni.

Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella.

Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri

suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa

valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni

nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.

-- Ei! sanoin kiivaasti. -- Minä en tahdo! Minä en tahdo!

-- Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui

ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.

-- Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.

-- Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.

-- Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno

teko käyttää sitä hänen suojakseen -- semmoiseen tekoon hän kai ei

itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!

Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta

rouva raivosi.

-- Don Quixote! huusi hän. -- Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen

saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra!

huudahti hän kiivaasti.

-- Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä

sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen

peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla

Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja

luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos

hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule

hänen jättävän asiaa sikseen.

Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden

pätevyyden.

-- Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. -- Laskekaa ulos minut,

herra, laskekaa ulos minut!

Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui

ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.

Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin

eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla -- yksinäisenä ja

vaaralle alttiiksi annettuna, -- alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta.

Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin

jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja

huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.

-- Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän

ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut

käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.

-- Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois

kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. -- Minä tahdoin

puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä --

-- Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, -- minä tahdon siunata,

kiittää teitä --

-- Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään

saattaakseen minut vaikenemaan.

-- Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei

tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies

on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen,

herra, ja --

-- Elkää peljätkö.

-- Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen

minuun senlaisella tavalla joka -- vaikka hän heti käänsikin silmänsä

pois kuin säikähtynyt lintu -- täytti sydämeni sanomattomalla onnella.

Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää

mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka

hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan

muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat

kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi

ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että

uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan

jälkeen.

-- Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, -- jos koira tulisi

ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.

-- Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.

-- En olisi, vastasi hän vakuutuksella, -- minä olisin laskenut sen

sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun

tapaamme Nimes'issä.

-- Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.

-- Uskomaan. Uskomaan jotakin -- ja uskonne puolesta jotakin

uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna,

enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi?

Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa,

joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko,

että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin

olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte:

'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin

olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka

sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin

olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile

mitään, ette kunnioita mitään -- ja sentähden olette te tuomitut! Niin

juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne

yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja

parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te

-- te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni

katoatte.

Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät

vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa

sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi

jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman

matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin,

kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta

kumminkin -- ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista

katseista -- kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in.

Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni

tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo

sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt

hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin

Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli

alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen

sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä

isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin

istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä

eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan

eteen.

Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle

käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. -- En tahdo

liikuttaakaan teitä, sanoi hän.

Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä

iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta

majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä

kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen

esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä

jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein

ravintola, missä koskaan olin ollut -- lattia oli savesta, ikkunat

ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä

ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St.

Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon

naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka

vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain

kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja

peljästyneenä.

Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka

kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan

siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan,

olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet:

'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin.

Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.

Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä,

mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi

ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja

virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin

hyvin osasi salata:

-- Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa -- tahi vaikkapa

ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa

oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja

pakkasesta, ellei --

-- Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.

Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.

-- Hölmö! huudahti hän. -- Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi

ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän

lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.

Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja

kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni

pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen

sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli

mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet

juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.

-- Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän

sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. --

Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä

helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!

Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa

ulvoessa: -- Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi

sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.

Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja.

Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi

minua silmäyksellä.

-- Ei, sanoi hän ylpeästi, -- minä en juo!

-- Ahaa, nauraa räkätti mies. -- Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta

juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä --

-- Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. -- Ja

kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä

tiliä käytöksestänne.

Mies näytti ällistyvän. -- Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.

-- Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä

iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. -- Ja minä neuvoisin teitä

itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä

parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.

Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.

-- Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin

paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon

mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin --

-- En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen

sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.

Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että

paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä

miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein

samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.

Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti.

Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva

huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni.

Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta

liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St.

Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.

-- Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. -- Kello on jo

lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja

me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.

-- Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli

ihmeen varhaista!

Rouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.

-- Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia?

kuiskasi hän närkästyneenä. -- Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä

kunnes parooni Géol tulee?

-- Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.

Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta

ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten

takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen,

lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani,

panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen

lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös

olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan

minun myöntyä.

Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen

luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja

maltittomuudesta.

-- Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. -- Luulenpa että koko

päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään

häntä! Menkää Jumalan tähden!

Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä

tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat

liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta

kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani

nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa

silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten

kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään.

Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja

niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.

Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun

kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka

ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä

valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin

missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut

ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin

ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä;

huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.

Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei

vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti

sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin

lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun

suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun

äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät,

puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki

ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä

tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin

päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin

päin maahan.

Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein

tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa

minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot

köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös,

kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle --

joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä

kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli

kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut

voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille

pääsemästä.

Seitsemästoista luku.

Kurja olento.

Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä

ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin

uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki

niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo

enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri;

vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia

ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan

liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon

ilmaa kuin mahdollista.

Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta

tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut

liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän

syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani

kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea

kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui

kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja

hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä,

kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta -- kun

vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.

Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja

kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin

tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta

asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava

ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska

teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään,

niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä

kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani

melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino,

jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni

uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin

pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt

ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.

Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin

kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä.

Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa

sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat

äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas

hiljaisuus.

Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin

että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin

voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni

vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa.

Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin

pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen

nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin

ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät

minuun.

-- Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois!

huudahti eräs vaimo.

Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon

kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä

sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.

Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä

ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon

joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä

tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja

parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli

kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin

voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka

oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat

kysyi hän astuen eteeni:

-- Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?

Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs

tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua

sääreen ja että he sitten keksivät minun.

-- Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti

tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman

näköiset, silmät pienet ja katse terävä.

Silloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.

-- Olen Saux'n kreivi, sanoin.

-- Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. -- Ja kuinka te, herra kreivi

-- jos se todella olette -- talliin tulitte?

-- Minut on ryöstetty, mutisin.

-- Ryöstetty! virkahti hän epäillen. -- Lörpötystä vain, herra,

kylässämme ei ole varkaita.

-- Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin

ryöstetty, kiistin minä.

Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan

hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille.

Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. -- Ryöstettykö? sanoi hän

purevasti. -- Sitä en usko herra, sitä en usko.

Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden

taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin

ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty.

Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni

taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!

-- Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka

eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin

kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.

-- Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo

muistini palata. -- Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka

olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?

-- Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen

minuun kummastellen. -- Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te,

herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä

aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.

Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla

mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen -- tyhjänä pois.

Valtakirja -- valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli

kadonnut!

Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. -- Mitä nyt?

kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.

-- Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten

minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.

-- Paperini!

-- No?

-- Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!

-- Todellakin! sanoi hän kuivasti.

-- Se tulee teidän todistaa, herra.

Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja

vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.

-- Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, -- minä näen kyllä

etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan

ollutkaan.

Minä vain tuijotin häneen.

-- Niin, virkkoi hän, -- siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat

paperinne?

-- Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin

raivostuneena.

-- Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen

teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin

yksinkertainen seikka.

-- Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena,

-- kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä

valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?

-- Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain

vastaukseksi.

-- Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen

typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja

tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni

kulkemaan kylärähjänne kautta?

-- Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. -- Mutta

tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan

kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt

ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei

ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.

-- Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että

ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin

vertaisena viisaudessa.

-- Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.

-- Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä

tuntisi?

-- Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän

surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.

Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita

ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin

kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan

jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena

siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään

ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin

myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain

pahenti asiaa.

-- Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. -- Kuka se sitten oli, jos saan

luvan kysyä?

-- Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!

-- Hän ei ole näillä seuduilla!

-- On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.

-- Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti

hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. -- Sen

ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä

pois.

Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään

lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin

kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja

alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian

tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.

Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja

jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata

takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu

kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän

valppautensa.

Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin

edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena

siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli

ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui

paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi

paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja

talonpoikain typeryys -- kaikki suututti minua, mutta enin kaikista

se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla

kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule

kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.