-- Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, -- enkä

myöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin

näköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut

kuin koettanut henkeään pelastaa valheella -- keksityllä jutulla.

Viekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi.

Ovi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa

turvassa.

Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin

uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että

hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut

pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili

hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua.

Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä,

jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi

sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin

että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli

raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli

olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui

mielettömältä.

Ja yhtäkaikki -- yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni

jo puolitiehen ovelle, mutta silloin -- ja ties sen mitä muuten olisin

tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään -- ratkesi

asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli

huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta

nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.

-- Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. -- Ei, te ette voi, te ette

saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä --

-- Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. -- Te

olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä

liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: --

Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen

sääliään.

Mutta Denise ei hellittänyt. -- Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä

särkevällä äänellä. -- Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.

-- Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.

Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka

suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.

-- Minä en tahdo! huusi Denise. -- Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän

laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa,

joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui

uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. -- Minä en tahdo! Hän ei ole

vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua

tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!

Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät

nuoreen tyttöseen.

-- Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.

-- En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa

kasvoissa.

- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta

vapisevalla äänellä.

-- En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!

On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä

aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä

tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi

ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta

vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.

Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä

riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin

kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski

de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä

katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti.

Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan;

kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima

voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.

Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa

tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki.

Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin

tuijotin heihin.

-- Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan

heistä kohteliaasti. -- Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä

hellävaroin, muutoin --

-- Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.

-- Hiljaa, hiljaa!

Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli

pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä

hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan

johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.

-- Eteenpäin! sanoi hän. -- N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta

hakemaan.

Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä.

Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet

kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla

valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin

vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä

tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin

vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten

tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme

sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta

yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää

lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin

yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista,

käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni,

kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin -- kaikki nuo äänet

selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla

alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas,

se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla -- se kai

syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin

taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen

alla harjoitettiin.

Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat

jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin

tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli

vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla

ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu

tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka

ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu

taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä

taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri

virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen

verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta

saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme

luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan

toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa

odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun

päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä,

ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.

Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in,

jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta

kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä

voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että

jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin

Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja

se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät

liikkeen.

-- Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. -- Ellemme

tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna

olisivat sen tehneet.

-- Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos,

sanoi lyhdyn kantaja.

-- Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas

kiihkeästi. -- Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.

-- Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?

Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta,

kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. -- Nyt

tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. -- Eteenpäin, herra!

Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla

oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui

kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan

lähelle, huusi hän meille:

-- Onko Buzeaud siellä?

Mies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: --

On, Herra.

-- Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi

tulija, joka oli Froment itse; -- hankkikaa toisen verran lisää Cabaret

Vierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle.

Apumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme

pitää kadun vallassamme. Ja -- mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä,

kun katseensa sattui minuun. -- Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja

tämmöisessä puvussa?

-- Markiisi vangitsi hänet tuolla ylhäällä, vastasi Buzeaud.

-- Markiisiko?

-- Niin, ja käski toistaiseksi sulkea hänet n:o 6:teen.

-- Vai niin!

-- Vakoojana!

Froment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me

kaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties

myöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa

kasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi.

Mutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä

kummallinen kohtaus häntä huvittanut.

-- Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. -- Nyt muistankin,

että minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä

noutamaan?

-- Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti

silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.

-- Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?

-- Niin.

-- Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän

vartijain puoleen. -- Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan.

Minä vastaan tästä herrasta -- joka kernaasti saa riisua valepukunsa.

Ja te -- sanoi kääntyen seuralaisiinsa, -- voitte odottaa minua tuolla

ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille -- ja se on viimeinen sanani

-- ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi

sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta -- että minä

hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa -- mutta

että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?

-- Kyllä, herra.

-- Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.

He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme

kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan

minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön.

Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko

äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai

eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta

kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:

-- Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.

En ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:

-- Monestako?

-- Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi.

Mutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu

kaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat

aamusella --

-- Elleivät Cevennien vuoristolaiset ennen kerkiä.

-- Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa,

ja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät

Calvinistat saa asehuonetta valtaansa -- niin luulenpa meidän siinä

tapauksessa voivan tulla toimeen.

-- Näyttääkö se siltä?

-- Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi -- tätä sanoessaan kääntyi hän

ensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, --

silloin sitä vasta _miestä_ kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta

me tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti

hän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. -- Ja

minulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä

toimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa

istutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä

teen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan

karhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä

onnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo

kaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan

huutamaan: "Eläköön kansa!"

Hän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi

minua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei

sanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin

toimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle

seisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, --

mutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai

tarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että --

-- Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua

melkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian

selvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin

käydessä -- jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu --

voitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen

paikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla

hyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille

onnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat,

silloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme

asiasta kunnon miesten tavalla.

Tuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden

juuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan

viimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin

hän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se

valaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän

kääntyi suoraan minua kohti.

-- Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan

saanut sanaa suustani.

-- Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.

-- Mutta oletteko varma siitä -- että tiedätte kaikki?

-- Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän

minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen

hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. -- Ja sitä paitsi olen varma

vain yhdestä ainoasta asiasta.

-- Ja mikä se on?

-- Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin

kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko

parooni Froment tahi -- ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä

keskustella ja jälkimäisessähän -- hän kohautti hartioitaan -- se ei

mitään merkitse.

Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin

häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös,

joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä

puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas,

häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä

näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi

haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin

pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in

muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin

ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli

rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli,

joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.

Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä;

toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas

astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli,

en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni

Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä

yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin

enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset

kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin

heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa,

josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista

kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les

Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista

lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää

ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi

suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset

pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä

kammotti -- tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia

sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat

siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä

iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä

ilmaisseet.

Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja

kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin

en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa -- jossa molemmat puolueet

vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää -- ei huomispäivää eikä edes

Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun,

niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä

istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä

syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys,

mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa

kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa

katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja

hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen,

joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten

tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen

partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.

Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut

ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta

asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin

siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti

valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin

kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä

naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä

se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen,

loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa

arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen

istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa

suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä

-- hiljaisen murheen perikuvana -- istui äitinsä rinnalla pöydän

yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja

istui heitä lähellä.

En tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän

muutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi

hiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n

huomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme,

iloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat

ruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun.

Onnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt,

samassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin

kirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen

ja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski

kätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.

-- Herra, huusi hän kiroten -- huomasin että hän oli kalpeana vihasta

ja hämmästyksestä -- tämä on jo liikaa.

Silmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt

mitään pelastuskeinoa.

-- Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein

huomion puoleeni.

-- Enpä oikein sitä itsekään tiedä. Mutta --

-- Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. -- Ja jos haluatte

tietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.

Froment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun

olisi häntä lyöty. -- Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne!

huusi hän.

-- Niinkuin haluatte, vastasi Froment rauhallisesti.

-- Mutta tämä ei ole minulle mieleen -- se ei ole minulle mieleen!

huudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui

huoneessa. -- Se ei ole minulle mieleen.

Kuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion

esineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa

tuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa

vuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in

ääni herätti minut haaveilemasta.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Mutta etteköhän unohtane että --

-- Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. -- Tahi

ette tajua -- ette tiedä -- että tämä herra tässä --

-- En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän

kaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän

arvokkaasti, -- tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä

olen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen.

Tiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että

onnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos

kaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä

tielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis

tähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin,

herra.

Markiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies

ja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän

näköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut

kenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle

tyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni

oli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin

juhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin

kuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.

Kahdeskymmenes toinen luku.

Ratkaisu.

Kun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti

valkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa

että siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri

tuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja

pimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se

kylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi

muuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät

lasien kanssa kilpaa -- valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan,

kirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet,

joiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä

värisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin

vaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä

näki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun

läheisyydessäni ollut.

Froment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain

kansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka

uskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja

onhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme.

Mutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas

Nîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia

puoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat

Alais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin

kiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan

Favras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles

kylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä

siitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi,

kun sitä uhoiteltiin.

Ja kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen

taivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi

ja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut

ketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt

kalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.

Paitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt

päivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta.

Kaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme

kaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti

puhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut

vihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se

siis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti

hänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti

sen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen

näytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin

enempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi

ja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin

näyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.

Mutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei

ainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän

olikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei

hän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten

soveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei

hän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun

usva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan

tasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului

ensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän

melkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.

-- Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, --

lähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa,

emmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle

itse pysyttelemme syrjässä -- aivan niinkuin Kansalliskokouksen

raukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan,

asettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset!

Ylös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet

sieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.

Ei mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan

tervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät

ja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. -- Alas kavaltajat! huusi muuan. --

Alas trikolori! huusi toinen.

Silloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. -- Ei, herra,

sanoi hän äkkiä. -- Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä

itsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki!

Eläkööt nämä kolme!

Se vaikutti. Satakunta ääntä huusi: -- Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat

kerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin

tulen liekki levisivät ympäri kaupungin.

Froment kohotti kohteliaasti hattuaan. -- Kiitos, hyvät herrat,

sanoi hän. -- Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä

kiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille

ja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on

vanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut!

Pitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa

alle -- pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja

vapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä

ja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää

sanoa?

-- Ei! Ei! huusivat toiset hattujaan ja miekkojaan heiluttaen. -- Ei,

Ei!

-- Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että

täällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän

palvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille

tarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako

kukaan huutaa: 'Alas kuningas!'

Hänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä

suostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle

ja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella

katsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen

kahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat

tuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni

se oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria,

heillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat

niitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös,

tunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo

kadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli

Froment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.

-- Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua

silmiin, -- ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää

teitä pitämään huolta neidistä.

-- Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.

-- Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti

ilkeä ilme. -- Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta

hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on

toisillemme puhuttavaa.

-- Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin

melkein ehdottomasti.

-- Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta

jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: -- Se ei ole sen takia

kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä,

että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin

suojelukseenne. Jumalan haltuun!

-- Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa

tietä kun toisetkin.

Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut,

ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista,

niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä -- se oli tuota aamun varhaista

tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta -- että silmäilin

ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien

katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat

luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani

kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet

vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa.

Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.

Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli

nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot

oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta,

jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet?

Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut

siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet

tulevaksi -- inhimillisestä luonnosta huolimatta -- kun vaan

heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä

viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta

kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin

kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja

puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä

kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset,

hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia

palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja

rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.

* * * * *

Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä

aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin

melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja

vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka

muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta

vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin.

Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä,

huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin

kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen

yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka

myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla

kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon,

joka juoksi tornia kohti.

Huusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.

-- Ne käyvät juuri asevarastohuoneen kimppuun herra, vastasi muuan

heistä.

-- Kutka?

Hän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä

kiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään

tapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka

siihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani

pirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen

keskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä.

Kauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko

ensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa

kuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen

kasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului.

Silloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt

hakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista

oli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän

saakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin

päästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä

odotinkaan.

Huusin muutamalle palvelijalle ja kysyin missä naiset olivat.

-- Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat,

pelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.

-- Ovatko he tuolla alhaalla?

Mutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti

vain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja

huusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni

rouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua

ihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita

näkemään mitä tapahtuu.

Mutta mies -- luullakseni eräs kokki -- oli niin peloissaan ettei hän

ajatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta

hänen toverinsa huusivat: -- Heti, herra, aivan heti!

Mutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas

heidän luokseen. -- Katalat, huusin minä, -- sanotteko heti missä

naiset ovat?

Kaksi heistä kääntyi äkkiä. -- Mitä, herra?

-- Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.

-- Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. -- Ne ovat

menneet kirkkoon rukoilemaan.

-- Kirkkoonko?

-- Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.

-- Eivätkö he siis ole täällä?

-- Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. -- Mutta -- mitä tämä on?

Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois

luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin

laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi

selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat

tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki

katselivat vähä väliä taakseen.

Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen:

Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille,

ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään

alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat

yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan,

kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin

ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä

myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä

iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja

levottomana -- täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja

kun pelkäsin pahinta -- jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen

alakerrassa.

Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia

miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat

rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja

silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului

muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut

työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan.

Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka

käsivarteen puutuin.

-- Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?

-- En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.

-- Vieläkö he ovat kirkossa?

-- En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa

huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen

pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.

Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne

raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat

käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset

kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja

eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle;

hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne

ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli

tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta

ne vain huusivat, etteivät he tiedä -- kuinkas he sen tietäisivät?

-- tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan

niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan

alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n

veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta

aatelismiestä siellä vain oli.

En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla

kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille

vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla

turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla.

Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan

mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni

oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta

tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo

kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti

pääsevän talon takapuolelle.

Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista

tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas

näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä,

joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään

keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten

kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.

Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin

uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin

tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan

lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään.

Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät.

Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.

Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa

kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman

hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita.

Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin

katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös.

Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties

en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten

tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa

tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi,

joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin

etehiseen.

Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään

toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että

joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja -- se oli kreivi d'Artois'n

väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin

että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja

silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli

rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan

itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi.

Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan,

pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului

vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima

oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti

sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.

Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä

ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla

osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet

lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian

kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.

Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä

tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen

kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.

-- Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki

levottomat kysymykseni, -- tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen

takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos

itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on

varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän

kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.

-- Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti

enää ollut talossa.

-- Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. -- Oletteko

hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?

-- Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi

mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.

-- Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. -- Jumala heitä

auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä

silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän

kylmästi. -- Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta

ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota?

Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä

ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä,

vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä

ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine

muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä

nuo synkät kasvotkin ympärilläni.

-- Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin,

sanoi Froment kylmäkiskoisesti. -- Eikä heillä ole kyllin väkeä

muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja

mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo

aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla

kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.

Mutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.

-- Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. --

Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?

Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. -- Se

on totta, sanoi hän, -- unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.

-- Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä

hetkellä vihasin häntä.

Mutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.

-- Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella

äänellä. -- Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus,

-- mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän

peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä

on kymmenen yhtä kohti, mutta -- kenties joku mahdollisuus vielä on

olemassa, jatkoi hän päättävästi. -- Menkää! Ja jos löydätte hänet ja

onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.

-- Takaoven kauttako? kysyin.

-- Niin -- ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan

ja painaen sen käteeni. -- Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä.

Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain,

mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. -- Vielä on härkä jaloillaan, ja

vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Tuhatvuotinen valtakunta.

Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään

etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen

hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin

kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus

estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.

Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli

kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat.

Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin

ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja

jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet

ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat

ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa,

liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti

hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän

viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen

ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän

niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi,

ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta

nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet,

mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin.

Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä.

Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi

minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli

siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.

-- Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!

-- Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin

katsein.

Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti

pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.

Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti

ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies

päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: -- Vasemmalle!

Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin

oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin

paikoilleen.

Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien

paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli

kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin

päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että

jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.

Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen

yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä,

ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai

toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko

kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen

ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen

talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin,

johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen

päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään

monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja

käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta

pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää.

Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä

toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt

auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.

Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun

joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen

ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna

oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä

täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin

ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä

lattialle.

Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului

parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine

kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä

luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä.

Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä

Jumalan nimessä vaikenemaan.

-- Ovi! ovi! huusin minä. -- Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä

en aio kellekään mitään pahaa tehdä.

-- Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä

silmillään.

-- Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. -- Sanokaa

vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!

Menin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä,

sai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti

minua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten

aikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli

toinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut

nähdessään.

-- Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään

kauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:

-- Menkää ensin vasempaan ja sitten oikeaan! Joko ne tulevat?

En malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian

kun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti

takasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen

katseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen

tehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.

Tultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta

varovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut

ihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti

meluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten

kopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko

ohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat

musketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä

oli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat

nyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'

Tämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada

rohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään

jotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja

tarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi

poikkileikattua päätä -- joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja

kauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat

päitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat

heiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu

yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

Nainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli

ryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän

naapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan

kuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas,

avasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen

rauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle,

autiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky

tuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei

yksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan

päiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin

muistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä

kunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne,

enkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n

talon.

Se oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut

olivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se

kumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin

sitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet

siitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia

päiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua

seistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita

aukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.

En ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä

pelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka

pidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta

vuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä

oli pahinta -- talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena.

Menin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas

takaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin

taas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.

Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n

talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon

johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä

pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan

oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti

ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa

ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi

minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen

päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut

hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.

Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa

olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota

en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja

viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi,

ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä

olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon

sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät

synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin

polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän

Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat

liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas

silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä

ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi

aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro

nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat

kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.

Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin

eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan

innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni

olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä

rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli

melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran

hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että

ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani

ja vaivuin polvilleni -- juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa

päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.

Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja

toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa

jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi -- 'Ora pro nobis! Ora

pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun

lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko,

silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä

lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään

ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään

papin -- myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit -- joka risti

kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa

hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan

roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset,

verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut

miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä

heidän seuralaisistaan.

Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat

alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan

johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että

itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat

muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin.

Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja,

josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les

Arènes'sta.

Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin

kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet

voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei

naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään.

Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa

veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee

ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.

Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä,

mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja

itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen

silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan.

Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin

hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin

kauhun hetkellä.

Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän

tervehtikin minua katkeralla ivalla. -- Te ymmärrätte pian hyötyä

voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää

hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin

Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä

puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui

minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle

jotakin lausunut: -- Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki

alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa

muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka

hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä

älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni.

Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä

vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien

askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven

takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen.

Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin

miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua.

Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi,

pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n

taloa kohti.

Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt

olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin

että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat

kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät

roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja

rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia,

jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että

kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis

eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan

sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä

kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä

peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä

kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen

sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset

ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät

tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat

ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan,

lainehtivan meren kaltainen.

Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi

tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset -- ja

kolmas osa meistä kaikista oli naisia -- olivat tulleet mielipuoliksi

ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun

joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa

ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja

silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja

sydämeni herkesi lyömästä.

Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan

ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka

olivat tulleet kirkon läpi -- siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia,

irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme

suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen

mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin.

Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.

Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen,

joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja;

polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti,

kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat

miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa

ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun

ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.

Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa

ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani

että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi

hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa

rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala,

ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki

maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan

ketään rakastaisi.

St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi

toimimaan -- jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet

muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja

senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse

ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä

meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan

naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät

uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.

Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja

naurunrähäkkää.

-- Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. -- Ei, ei! Tulkaa te vain

esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään!

Tahi kenties emme!

-- Katalat konnat!

Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät!

Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja

riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!

Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin

muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.

-- Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta

tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. -- Me annamme teille kolme

minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin

naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia,

ja naisten veri tulkoon ylitsenne!

St. Alais seisoi mykkänä. -- Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin

kauhistuksesta värisevällä äänellä. -- Tahtoisitteko tappaa meidät

heidän silmäinsä edessä?

-- Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin

naurunrähäkällä. -- Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen

ja keihästään heiluttaen. -- Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla.

Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee!

Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!

St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät

tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.

En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan

tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin

hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien

välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä

ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän

pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne,

joilla oli naisia sylissä, -- eivätkä ne olleet harvat -- nojautuivat

muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut

kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset

taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja --

useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet -- toiset taas St.

Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi

armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain

Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti

selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut

visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa

Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä

läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia,

että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me -- ainoastaan me olimme

saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten

keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman

kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.

Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä

tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen

kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen -- tahi lieneekö sisarensa

kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä -- niin jotakin äkkiä näytti

juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että

yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti

markiisi kätensä.

-- Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. --

Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen

ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan

meitä. -- Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun

ivanaurun vastaukseksi. -- Joka ei ole minun puolellani, hän on minua

vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan

nauruun.

En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon

hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän

sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään

alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: -- Minä olen

teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän

kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan

henkiä --

Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka

luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden

kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa --

ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin

kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen

Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että

niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he

raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi

äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan

suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten -- vaikka hän puuttui kiinni

minuun ja pyysi etten sitä tekisi -- ensimäisen, joka tuli vastaani ja

toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas

viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan

ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten

ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.

Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni

ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu

-- tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten

syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa

monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Päivä valkenee.

Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet

kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin;

sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia,

naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat

veren hyytymään ja sydämen seisattumaan -- ja mieletöntä naurua. Mutta

seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja

vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani

asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa,

ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka

osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan

silmiini, ja ääni huusi iloisesti: -- Täällä on taas eräs! Ja hän on

vielä hengissä!

Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla

kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja

parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja,

jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin

pelastettu. -- Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin,

oikaisten käteni.

-- Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. -- On jo tehty kylliksi

ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun

ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime

hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet --

-- Tämä on viides, sanoi parooni Géol.

Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut

puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin

heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä

uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin

oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja

hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja

astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri

pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa

olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi

sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä

kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.

Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo

kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa

muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä

raivoisasti. -- Missä neiti de St. Alais on? huusin. -- Mitä te konnat

olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette --

-- Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän

moittivasti. -- Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa.

Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen

päästään liikutetun.

-- Kannettiinko hän tänne?

-- Kannettiin, herra kreivi.

-- Ja onko hän vahingoittumattomana?

-- On, on!

Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä

voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon

vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava

olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon

verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä

minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan

hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli

tehnyt, itki katkerasti.

Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan

Kapusiinilaisluostarissa -- jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi

ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi -- Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin

omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan.

Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä

ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan

ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin

sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan

kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta

nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista,

nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana

pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat

merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna,

jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät

maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat

filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi

päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain

kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia --

punastun kun olen pakotettu myöntämään sen -- ei missään muussa maassa

aikanamme ole löytynyt.

Mutta näitten rikoksien kanssa -- minä en nyt puhu guillotinin toimesta

-- minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä.

Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi -- ja kenpä ranskalainen

lienee niistä osattomaksi jäänyt? -- toiste kenties kerron niistä.

Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat

kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan

kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin

oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien

vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.

Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais,

ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja

rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa.

Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla;

liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin

illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista

tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä,

pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän

mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen

katselemiseen.

Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi

rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät

eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet

vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki

erimielisyydet unohdetut. -- Veljeni! -- Veljesi! pääsi yhtaikaa minun

ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli

kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt.

Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes

takaisin valittaen: -- Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä

maata!

Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä

kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että

voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa

surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa,

hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa,

niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva

Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine

ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla,

pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina

nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului

korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme

Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan

ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas

keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi,

tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.

Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin

kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin

lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen

perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus

vaaran perästä -- se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään.

Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa,

hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja

hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi

oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että

olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen.

Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että

olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia

teitään.

Kotvasen kuluttua, kun jo oli jotenkin hämärä, tuli Louis luokseni.

-- Tahdotko seurata minua? kysyi hän jyrkästi.

-- Rouva St. Alais'in luoko?

-- Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja

puhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa

onnettomuutta.

Olin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta

ajatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin

kynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu,

kun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi

vuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen

kasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa,

kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja

ja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava

tapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua

tuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja

välinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai

minut melkein kivettyneenä seisahtumaan.

Hän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä

äänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.

-- Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. -- Minua iloittaa että

kumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella

kohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja --

missä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!

Tukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen

ääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot

laski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui

ottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.

-- Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen

viuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja

ennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. -- Ja nyt,

herra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, --

toivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?

Mutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten

kumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät -- kaikki teki niin kamalan

vaikutuksen.

-- Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi

meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. -- Ja jos tahtoisin

olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt

kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset

unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että -- mutta missä ovat

toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!

Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. -- Missä

herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän

lupasi todistaa aviosopimusta.

Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun

ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut

tullut.

Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä,

sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: -- Eihän vain

mitään liene tapahtunut?

-- Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.

Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. -- Entä Viktor? eikö hänkään

ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?

-- Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla

nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä,

jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi

estäneet häntä näkemästä.

Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin

herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta

samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n

katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen

kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta.

Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.

-- Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, -- minä näin niin kummallisia

unia viime yönä -- vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän

se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani -- että

linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta

Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että

kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi,

jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. -- Ikäänkuin

mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa

unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen

viuhkalla, -- mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan

ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin

mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin

kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia

saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari

tekivät ihmisen rikolliseksi.

Hän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna

ympärilleen.

-- Luulenpa -- luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella

äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja -- näki selvästi että hän

kärsi kovia tuskia. -- Louis, valitti hän, -- missä kirjurikin lienee?

Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja

herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.

On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä,

mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus

sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet,

valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin,

jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin

äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri,

nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.

-- Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.

-- Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais

ärtyisesti.

-- En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä

kotoaan.

-- Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti.

-- Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on

allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?

-- Ne ovat viereisessä huoneessa.

-- Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen

meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa.

-- Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. -- Minkätähden

hän ei tule?

-- Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi

kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen

sointu. -- Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja

sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.

Mutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.

Hämärässä huoneessa etsi lääkäri hartaasti jotakin.

-- Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. -- Joku

paperi, mikä tahansa vain.

-- Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, -- se riittää jo -- tämä

ilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.

-- Herra --

-- Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja

nyyhkytys pyrki valloilleen. -- Sanokaa hänelle totuus.

-- Hän ei meitä uskoisi.

-- Muu kaikki on parempaa kuin tämä ilveily!

-- Luuletteko todellakin niin? kysyi lääkäri hitaasti ja painavasti.

-- Luulen minä.

-- Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri

vakavasti. -- Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä

tekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen

teon välttämätön seuraus on.

-- Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.

-- Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia

elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa

helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä

saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta,

poikansa kuolemasta tahi --

-- Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.

-- Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.

Louis silmäili ympärilleen. -- Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.

Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta

kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja

Viktoria. -- Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella

kiivaudella. -- Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain

teidän välillänne liene mitään -- mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen

moittivasti minuun.

-- Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. -- Sen vannon.

-- Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut?

Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla

heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt

alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi,

ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi

hän jostakin ollut levoton.

-- En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen

puhua tavallisella äänellään. -- Enkä muista olla niin iloinen kuin

tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa

hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra

kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa

tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra!

Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!

Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut

hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän

liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan

suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin

hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini,

ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä

kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla

seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.

-- Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, -- hän ujostelee vielä.

Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento,

ja -- mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten

ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. -- Minä --

mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui

pelokkaaksi. -- Mitä se on? Tuokaa joku tänne -- tehkää hyvin. Lääkäri

-- ja Viktor!

Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta

silloin lääkäri viittasi minulle. -- Menkää, kuiskasi hän, -- menkää ja

jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.

Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle

tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki

isäni kanssa, täytettiin.

* * * * *

Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana

aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin

muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin

kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden

kuluessa oli saanut kokea -- viisikymmentä vuotta kestäneen

rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan

vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen

parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus

toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia,

jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on

onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas --

joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä

-- oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta

olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi

kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja

sitten oli unhoitettu.

Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää.

Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä

kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella

meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin,

siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi

aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset

turvalliseen paikkaan.

Minun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä

kun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin

lähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.

-- Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. --

Ne, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!

Vastasin kiivaasti: -- Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne

rukoilette meitä palaamaan.

-- Minkätähden?

-- Kun ette voi järjestystä ylläpitää ilman meitä.

-- Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vastasi hän kylmästi.

-- Ajatelkaapa vain minkälainen tila täälläkin on!

-- Se muuttuu.

-- Mutta kuka hallitsee?

-- Kunnollisin, vastasi hän ykspäisesti. -- Uskotteko vielä kaiken

sen perästä mitä on tapahtunut, että miehellä täytyy olla arvonimi

voidakseen lakeja laatia -- te itse tietysti aina lukuun ottamatta.

Luuletteko että miehellä pitää olla tukka jauhoitettuna voidakseen

taistella?

Minä uskon, että kun se, joka ei tunne merta, rupeaa luotsiksi, niin on

aika lähteä laivasta pois.

-- Oppimaton voi oppia. Ja mitä laivasta lähtemiseen tulee, niin ne

vallan hyvin voivat mennä, joilla ei ole mitään tekemistä siellä.

Kuunnelkaa te neuvoani, herra kreivi. Kolmessa päivässä on täällä

Nîmes'issä tapettu kolmesataa henkeä.

-- Ja kumminkin neuvotte minua jäämään?

-- Niin, sillä verta on tullut väliimme, sanoi hän jyrkästi. --

Täällä on tehty tekoja, joita ei aivan pian unhoiteta eikä anteeksi

anneta. Ja joka nyt maasta lähtee se lähtee ijäksi. Mutta, jatkoi

hän liikutettuna, -- totelkaa neuvoani ja jääkää kotiin. Matkustakaa

linnaanne ja eläkää rauhassa siellä, niin ei kukaan tee teille mitään

pahaa.

Hänen puheessaan oli paljon totta. Kaikessa tapauksessa minä

pidin hänen neuvonsa niin hyvänä, että päätin seurata sitä, ja

neuvoinpa vielä muitakin tekemään samalla tavalla. Mutta Louis pysyi

päätöksessään järkähtämättömänä. Kaikki nämä tapahtumat olivat häntä

niin kauhistuttaneet, ettei hän enää tahtonut jäädä maahan. Mutta hän

ei vastustellut kun pyysin häneltä Deniseä vaimokseni ja neljänkolmatta

tunnin kuluessa hänen äitinsä kuoleman jälkeen meidät yhdistettiin.

Isä Benoit vihki meidät tuossa synkässä talossa Kapusiinilaiskirkkoon

vievän solan varrella; yht'aikaa vihittiin myöskin Louis ja rouva

Catinot, joka aikoi seurata miestään maanpakoon. Lienee tarpeetonta

mainita, ettei näitä häitä iloisesti vietetty, ei juhlittu, ei kuulunut

kellojen soittoa eikä näkynyt morsiusneitoja, kaikki oli hiljaista ja

syvän surumielisyyden varjostamaa. Mutta pilvinen aamu selviää useinkin

päiväpaisteeksi, ja vaikka me avioliittomme ensimmäisenä kolmena

vuonna saimme kokea paljon vaaroja, jopa murheitakin -- joista kenties

vastedes vielä kerron -- niin ei minulla ole ollut syytä hetkeäkään

katua naimistani. Denisen hellyys ja myötätuntoisuus auttoi minua

olemaan rohkeana vaikeimpinakin aikoina, ja kun parempi aika koitti,

kun tukka harmeni ja uusi Ranska syntyi, oli vaimoni aina elämäni

sulostuttajana, hän yhdistyi yhä lähemmin kaikkiin pyrintöihini.

Ennenkuin lopetan, sanon vielä muutaman sanan siitä miehestä, jota

minun paitsi Jumalaa on kiittäminen onnestani. Hän pääsi hengissä

kapinasta, mutta minä en koskaan enää nähnyt Fromentia Nîmes'istä. Kun

hänen taloansa kolmantena päivänä ammuttiin kanuunoilla ja rynnäköllä

voitettiin, pääsi luullakseni vain yksi ainoa siitä hengissä, ja

se oli Froment, tuo voittamaton, Ranskan kuningasmielisten etevin

johtaja. Hänelle onnistui päästä rajan yli Turin'iin, siellä häntä ne

kunnianosoituksilla vastaanottivat, joiden apu kenties olisi kaikki

pelastanut, jos se olisi annettu aikanaan. Mutta, ken tappion kärsii,

se tavallisesti aina unhoitetaan; kaikki vähitellen jättivät hänet ja

aikaa myöten hän yhä katkerammin valittaa. Minä koetin kerran ottaa

selkoa hänestä auttaakseni häntä, mutta silloin hän juuri otti osaa

muutamaan sotaretkeen Afrikan rannikolle, ja sitäpaitsi olivat oloni

silloin senlaiset, että jos olisin saanutkin selkoa hänestä, niin en

olisi voinut hänelle mainittavampaa apua antaa. Luulen hänen kohta

sen jälkeen kuolleen, mutta luotettavia tietoja siitä en ole koskaan

saanut. Mutta kuolleena tahi elävänä, niin olen aina velvollinen

kunnioittamaan häntä ja olemaan hänelle kiitollinen elämäni suurimmasta

onnesta.