Hän kääntyi ja sanoi: -- Suokaa anteeksi_Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta

Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että

häpeissäni.

-- Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei

lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti --

-- Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.

-- Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni

välittämättä hänen sanoistaan, -- ja yhtä vähän tunnen hänen

ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St.

Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä

tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan.

Siis --

-- Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä

pidättääkseen minua.

Väistin häntä ja hengitin syvään. -- Ja mikä se olisi? kysyin.

-- Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. --

Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole

mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne

solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?

-- Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.

-- Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.

Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei

enää ole sama kuin ennen, herra markiisi.

-- Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä

hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. -- Onhan se

jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!

-- Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. -- Mutta minä olen pitänyt

häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi

kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä

saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.

-- Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän

kiivaasti. -- Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon

rusetin -- käskystäni, käskystäni, herra! -- niin totta hän myös tallaa

teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa

vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.

Vapisin vihasta. -- Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne!

sanoin minä.

-- Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden,

jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen

kohteliaasen tapaansa, -- tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi --

en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan

usein tule toisiamme tapaamaan.

En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja

ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä

ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin

läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti

pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti

pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun

ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.

Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa,

jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta,

että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä,

omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka

hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi

sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja

vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni

vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se

olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi

siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja

saattanut itseni moitteen alaiseksi?

Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin

mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat

pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni

äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat

epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat

poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n

hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen

takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli

kuohuva, levoton Ranska -- kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia

ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei _tahtonut_

taistella ja aatelismiehiä, jotka eivät _uskaltaneet_ sitä tehdä.

Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin

suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan

aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta

terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan

en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja

synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.

-- Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.

-- Entä Buton?

-- Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.

-- Ovatko hekin menneet? huudahdin. -- Ja minne?

-- Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. -- Joka rengillehän nyt

jo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin

niitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin.

Olisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin

toimenpiteisiin.

-- Eikö herra kirkkoherra jättänyt mitään sanaa minulle?

Vanha palvelija epäröi. -- Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. --

Hän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään,

niin saisitte sanomia häneltä.

-- Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. -- Ei hän tule tänään

takaisin?

-- Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André

ykspäisesti. -- En kuullut mitään Cahors'ista.

-- Mene sitten heti alas kylään, sanoin, -- ja tiedustele onko hän

mennyt Cahors'iin.

Vanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille.

Tänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen

rauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime

öisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden

tapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka

tapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin

mielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin

ajatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten

hän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat

mehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni

puistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä

yli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.

Siihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma

ollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen

levottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni

huomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja

kysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.

-- Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään

päiväpaisteessa. -- Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te

ette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.

-- Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?

-- Ei herra.

-- Mitä tietä hän meni?

Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että

päivällinen oli pöydällä.

Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään

ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun

isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni

ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni

kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa.

Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita

katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi

tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden

risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista.

Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli

jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa;

joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut

puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä,

että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun

lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan

odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt

enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen

olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki

kuolettavaa työtään.

Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi

hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen

Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En

halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet

lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta,

milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta

lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja

kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni

tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se

ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla

oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut

häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle,

kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön

pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.

Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön

perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin.

André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St.

Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen

peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia,

jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja

minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.

-- Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.

-- Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?

-- Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla.

Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme

kyllä varustetut.

-- Mitkä merirosvot? kysyin.

Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin

eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä

kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu

suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka

jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.

-- Mistä syystä? tiedustelin.

-- Uutisia kuulemaan.

Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko

maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia

kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen

milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties

kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen

tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni

oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva

mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä,

että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava

ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.

Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin

trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin.

Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä

tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset

silmäykset -- he kun pitivät minua luopiona -- ajoivat veren

kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin

mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri

trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.

-- Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.

Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?

Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili

rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät

siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon

läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle

vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren

soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani,

vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä

vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä

Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni

Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä

oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle

vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja

taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta

säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian

he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä

puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun

suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi

vierelläni.

-- Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään

harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.

-- Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!

-- Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko

seurata meitä.

-- Niitä terveisiä en saanut. André sanoi minulle --.

-- Hm, vai André, sanoi hän hiljaa ja pudisti päätään.

-- Se veijari! Hän siis valehteli minulle. Ja --

Mutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa

useimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen,

toinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla

polttivat viljat ja murhasivat kansaa.

Kun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti

hän vihdoin toisen puhujista.

-- Hiljaa herra! sanoi hän. -- Nyt ei ole aika esittää teoriioja.

Tuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta --

-- Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti

se, joka oli puhunut merirosvoista -- hän oli maustekauppias luulen

-- ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan!

huusi toinen. -- On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika

uudistaa maailmaa! On aika --

-- Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa

kiivaasti. -- Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme

hävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun --

-- Herra, sanoi kapteeni minulle, -- sallitteko?

Ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä

kiistäjille:

-- Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin

teoriioihinkaan.

Nyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: -- Kuinka? Ei uskoa, niitä kun

niitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja --

-- Kuka niitä on nähnyt? keskeytti kiivaasti kapteeni.

-- Sadat henget.

-- Mainitkaa yksi ainoa.

-- Onhan se yleisesti tunnettua!

-- On herra -- se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni

ankarasti. -- Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me

olemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin

saada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä

kuuroksi lörpötyksillänne. -- Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.

Mutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa

uudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun

kiista alkaisi uudelleen -- näytti siltä, että taas täytyi rauhaa

rakentaa.

Tunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen

kohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut

nähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa

ja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin

Buton'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin

ympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä

ja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan,

ja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut -- paitsi ehkä

sattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli

läsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä -- oli Buton

auttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.

-- Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin

puhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. --

Teidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan

ymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän

pöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne

kyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos

upseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.

-- Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen

ilmalla ohuet poskensa. -- Valiokunnan jäsenet --

-- Millä tavalla? keskeytti kapteeni. -- Miekan kärjellä! Te ette

ymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta

ulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille

vaatimusta.

-- Se on kyllä totta! huusi kaksi miestä pöydän toisesta päästä,

-- Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. --

Eikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma.

Ne koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä,

joista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun

opettajia.

-- Salamurhaajia! huusi kirjuri kerskaavasti.

-- Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. -- Mutta

mitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta

astua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme

joutuvat ammuttaviksi.

-- Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri

majesteetillisesti.

Kapteeni kohautti hartioitaan. -- Kyllä kaiketi, sanoi hän.

Isä Benoit astui väliin. -- Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, --

kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte

juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin

kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa

vastustajillemme valtti käteen?

-- Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.

Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. --

Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua

tapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.

Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme

toisiamme. -- Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. -- Tämä ei ole

leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin

alla olevia sotilaita.

-- Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. --

Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon

mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan,

niin vajoomme eläinten kannalle.

-- Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. -- Kansa ei sitä

kärsi!

-- Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja

hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, -- tietävät nyt

kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen

antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa

vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi

hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en

tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!

Yhdestoista luku.

Kaksintaistelu.

Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti

minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita,

ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita

kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani

noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat

milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja

vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi

tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous

pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki

voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi

kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset

jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa,

joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään

ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua

valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia

tapahtuneen.

-- En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. -- Sen verran

hyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla

ja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän

ymmärsi mielentilani: -- Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa

ylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme

viattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa

enempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee

nyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan --

Hän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli

kapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä

istujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja

silmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni

yhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni

kiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli

suoraa päätä minun luokseni.

-- Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, -- te

olette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.

Minä tuijotin häneen. -- Kyllä mielelläni autan. Mutta mistä on kysymys?

-- Minua on solvattu! sanoi hän viiksiään vääntäen.

-- Missä ja kuka on syyllinen?

-- Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä

opetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä --

-- Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. -- Lienenkö oikein

teitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että

varsinkin te --

-- Hiljaa! Hiljaa!

-- Ennemmin tahdoitte saada selkäänne kuin antautua taisteluun.

-- Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. -- Ettekö usko, että minä olen kunnon

mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.

-- Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. -- Mutta onhan

se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja --

-- Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun

kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin

kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. -- Olkaa te

ääneti! ärjyi hän. -- Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala

-- Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan

ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.

-- Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa

teitä. Hän on aivan oikeassa, ja --

-- Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee

-- te siis ette halua auttaa minua?

-- Enhän ole sitä sanonut.

-- No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta,

sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli

uhkaavan näköinen. -- Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse

tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun

täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.

Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni.

Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri,

maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa

meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani

rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti

että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema

tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.

Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme

tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla

kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes

takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät

näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi

puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät

toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan.

Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota

ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät

oikeuttavan.

Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja

tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet

muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat

nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he

näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois

kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin

hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset -- ja nämä katselivat minua

hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa -- olivat

muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.

Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme

kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan,

jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja

johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat

tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit;

edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla

kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni

neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi

pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.

Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat

muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. -- Kenen kanssa

aijotte tapella? mutisin minä.

-- Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme

toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille

meitä tervehtimään.

-- Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.

Tuskin häntä tunsinkaan.

Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. --

Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.

-- En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.

Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua

tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin

joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa

silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään

koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta,

jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän

miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni

voittanut?

Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni

päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti

totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko

häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti

aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi

kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.

-- Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. -- Ruoho on

kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo

on kuitenkin aivan riittävä.

-- Se sopii kyllä hyvin, sanoin matalalla äänellä.

-- Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei

ole mitään vikaa.

Olin niin tekevinäni.

-- En minäkään löydä siinä mitään vikaa, sanoin käheästi.

-- Ehkä nyt asetamme miekkailijat paikoilleen?

-- Tehdään niin.

En tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni

kapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun

he siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli

vastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat

hänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja

notkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa,

hän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota

ennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa

olisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni

Hugues -- mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?

-- Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen

katsastavan portille päin. -- Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat,

herra kreivi?

Nyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä

ilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä

toisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.

Äskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat

kalpeat ja vakavat. -- Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. -- Se

olisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko

tehdä minulle palveluksen, herra kreivi?

Mutisin että tahdoin tehdä mitä voin hänen puolestaan.

-- Tätä tointani varten, -- jatkoi hän välttäen katsettani, -- lainasin

eräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte

kapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin

iloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä

kaikki.

-- Kyllä minä pidän huolen siitä, että hän saa koko summan, sanoin.

Hän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä

asetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita,

valmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin,

taistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa

silmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan -- ja kyyhkyset

lentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi

päiväpaisteessa.

Minä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan.

Kapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin

vastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti

hän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta.

Mutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti

koko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista

taitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä

taitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja

kun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin

ettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti

vastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä

melkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta

silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti

luiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon

hän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki

melkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin

tuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen

miekkansa syrjään.

-- Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. -- Petollista peliä! Pisto

altapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.

Miekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. -- Mutta,

herra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.

-- Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti.

-- Pisto --

-- Ei ole luvallinen.

-- Ehkä ei miekkailukouluissa, mutta tämä on kaksintaistelu.

-- En ole koskaan nähnyt sitä kaksintaistelussa käytettävän.

-- Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. -- Se on naurettavaa että

siitä syystä astua väliin.

-- Herra!

-- Se on naurettavaa, -- sanoin vakavasti. -- Semmoisen kohtelun

perästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.

-- Ehkä tahdotte astua hänen sijalleen, -- sanoi takanani ivallinen

ääni.

Käännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä,

jotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. --

Lääkärikö? kysyin.

-- Ei, vastasi hän äreästi. -- Minä olen herra du Marc, nöyrin

palvelianne.

-- Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. -- Ja siitä

syystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy

pyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.

-- Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla,

sanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko

päitä näkyi kurkistelevan alas.

Tuijotin tuonne ylös.

-- Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin,

sanoi hän ivallisesti.

-- Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. -- Ettekä tekään

saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.

Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut

sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä,

olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme

toisiimme.

-- On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. -- Jos pisto oli

vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei

niin --

-- Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.

Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja

alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän

varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti

kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä

ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti,

kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät

silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui

loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin

miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui

takaperin ja miekka putosi kädestä.

Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri

virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun

päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: -- Tahdottehan -- sitten veri

tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli

kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen

luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.

Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja

katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen

tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en

kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia

kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo

rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä

ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo

kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; -- ja kyyhkyset lentelivät

päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.

Tuskassani huusin: -- Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?

-- Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; -- se vasta oli onnettomuus,

vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. --

Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.

Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen

asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita

lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä

oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin

kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia

ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni

luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin

katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä,

vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti

ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä

askeleita ja karkea ääni: -- Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne

murhaavat meidät!

Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli

koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja

lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä

portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni

minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle,

joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri

kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen

takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti

uhkaavasti.

Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan

kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut

rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton

rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän,

mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät

merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä -- minulle tahi

kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten

kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan

takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja

silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja

hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.

-- Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. -- Ne ovat

piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat

murhaavat meidät! Nuo -- minä otan teidät kaikki todistajiksi että se

oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että --

-- Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais

ivallisesti. -- Jospa olisin kotonani --

-- Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä

peljästystään salaamaan. -- Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät

murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!

Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin

sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n

veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja

neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken

perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät

meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki

eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni

vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti

rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani

huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En

joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon

poikki kirkkoa kohti.

Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden

pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle,

matalalle takaovelle, joka -- tiesin sen kun joku aika sitten olin

kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa -- johti yhteen

sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven

auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta

arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset

kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja

aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan.

Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa

silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme

miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.

Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja

kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä

kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:

-- Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien

otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. -- Me olemme --

-- Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on

suuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne

roistot jo tulevat!

Luultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet

pakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi

ovelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia,

julmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli

ovi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina

aikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin

hyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla

roistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja

kuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla

käsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän

käsissään!

Silmäilimme toisiimme ja -- lieneekö sen sitten huoneen hämäryys

vaikuttanut -- kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta

pois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti

meille toisen oven. -- Tätä tietä, sanoi hän -- mutta petojen kiljunta

ulkona sekoitti ääntä -- jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät

ulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen

meitä eteenpäin, -- ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä

edelle.

Emme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme

kapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä

kuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun

eräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin

äärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran

vain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen

huoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven,

josta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti

tuomiokapituliin, oli tyhjä.

-- Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman

hengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun

perästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.

Herra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä

myöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän

kiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. -- Herra de Saux, sanoi

hän vähemmin varmasti kuin tavallisesti -- mutta olimmehan kaikki

liikutetut -- pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme

suhde --

-- Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. -- Mutta suhde, jossa juuri

olimme --

-- Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, -- jos se

mielestämme niin on --

-- Niin se on, vastasin -- kapteenin veri oli tuskin vielä hänen

miekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! -- Niin se on.

Ja pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, -- että

jos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle

maksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.

-- En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten

pisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola

oli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.

Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin

että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut

puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta

siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet

silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.

Kahdestoista luku.

Hirteen! Hirteen!

Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään

muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet

yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka

silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus

sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena

rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja

luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä

kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken

lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan

kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa,

mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne

rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain

eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli

täynnä tuumia ja toiveita -- ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän

oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.

Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin

kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n

veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin

kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin

hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä,

että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki

jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja

lähdin astumaan katua alaspäin.

Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja

vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin,

ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista,

osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut

rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin

silmänräpäyksessä torilla.

Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira

juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja

istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat

luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko,

joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen

jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin

hämmästyksen valtaamana.

Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi

kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa

pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä

riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja

ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.

Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä;

ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä

päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut

mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa

valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama

hiljaisuus kuitenkin.

Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät

minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä

teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä,

kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat

keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki

synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun

koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja

pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että

sydäntäni ahdisti.

Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in,

asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n,

joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi

silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut,

kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo

vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat

katsettani.

-- Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän

välille.

-- Ettekö sitä tiedä?

-- En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.

-- Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyi

Buton.

-- Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. -- Mikä sitten? Näin herra

markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo

hajonneen. Vaan nyt? -- vaikenin kuulostaen.

-- Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.

-- Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.

-- Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja

minuun tuijottaen. -- Se ei ole mahdotonta.

Silloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää

sen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa

suvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän,

muutamat vapisivat ja katsoivat alas.

-- Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. -- Ettekö aijo

yrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden

paholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja

naiset ja lapset --

-- Miksi ei? sanoi Buton.

-- Miksi ei? ärjyin.

-- Niin, miksikäs ei? toisti hän -- ja nyt ymmärsin, että se oli

hän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät

uskaltaneet. -- Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja

pakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne,

upseerinne ilman sotamiehiä -- en tahdo tällä teitä loukata, herra

kreivi -- eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät

nyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra

hyvä, -- jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta

oli jo tehnyt muutoksen hänessä, -- antaa vaan kansan pysyä aloillaan

puoli tuntia ja --

-- Kansan? huusin. -- Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita,

voroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?

-- Se on yhdentekevää, sanoi Buton otsa rypyssä.

-- Vaan sehän on murha!

Paria läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä

ainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa

mitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun

kerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja

me kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä

pyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi

melu uudelleen -- uhkaavana, rajuna, loppumattomana.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen.

-- En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä

johonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää

kurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra

asianajaja, ja teidän, herra Doury.

-- Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät

itseään levottomasti.

-- Oliko hän sitte ainoa?

-- Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, -- ja saavat nyt

itse kantaa seuraukset.

-- He! huusin vihan vimmassa. -- Ja te myös, sanon minä. Te käytätte

roskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta

pian ne korjaavat teidätkin!

Mutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut,

ei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat

vaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin

huoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin,

minne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille

päästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin

hiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita

naiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni,

juoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän

pelkoa ja ahdistusta täynnä.

Ne ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta

nyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset.

Se iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko

pelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki

pelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että

hän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?

Se oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä

tunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen

tietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta,

joka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa.

Matka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa

kyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt

ijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin

väkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella

tapahtui.

Ensi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni

ei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan

käytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään,

mutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä

juoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki

ovelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä

paljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen

koloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi

vaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.

Se oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa

kaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin

ehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan

säikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi

haavoitettujen voivotus ja pyssynpauke -- muutamilla oli nimittäin

ampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n

ikkunoihin -- oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat

valkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä

vaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka

haavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.

Tulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki -- ja pysähdyin kuitenkin

epäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka

elämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle.

Ja jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.

Viimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut

silmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen

vaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon

edessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä

tietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui

käsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni

korvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä

edessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti

minut pois ahdingosta.

Isä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja

hämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin

uutta toivoa ja rohkeutta.

-- Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen

kättään. -- Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä

murha. Murha, sanon minä!

-- Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. --

Luuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi

että hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi

vaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra.

He kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän

kostonhimonsa väliin.

-- Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä

tahdotte tehdä?

Hän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään.

Mutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.

-- Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut

hornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat

ne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte?

Vastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? -- Ja minä pudistin häntä

kaikin voimin.

Isä Benoit peitti kädellä kasvonsa. -- Jumala auttakoon meitä! Jumala

antakoon meille anteeksi?

Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella --

vieläpä vihalla.

-- Jumala auttakoon teitä, sanoin -- olin aivan suunniltani. -- Jumala

auttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te

juuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!

Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon

kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat

intohimot kuin minussa.

-- Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.

-- Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.

-- Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. --

Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja

koettaa saada ne vaikenemaan.

Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet

nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat

minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä,

heittäydyin paraaseen ahdinkoon.

Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti

kiinni minussa. -- Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin

menkää rakennusten läpi, -- kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin

taloon vastapäätä.

Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän

uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois

ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä

olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät

tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet

ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti.

Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten

ja lasten ohi -- talon asukkaita luultavasti -- juoksin eteisen läpi

katuovelle.

Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli

pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän

käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat

ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta;

tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla -- yksin auringon

valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin

viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni

St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle

tupsahti savupilvi.

Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja

liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti

pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä

putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat

ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi

koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta

kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.

Viimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.

-- Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä

teitä astumasta etemmäksi.

Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä

mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin

kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen

portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. -- Minä otan tämän talon

huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, -- tämän

talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen

lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat

tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee,

pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on --

Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi

ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt

valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He

vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja

"Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät

tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti

ja päälleni melkein.

Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan

työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa.

Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja

loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta

kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista

ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo

silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja

joutuivat toverien jalkoihin.

Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan

ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää

paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti

olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin

kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään

ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä

se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui

viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella

heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen

sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.

Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen

vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen

voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri

paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi

taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle,

vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin

hämmästyneenä.

Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut,

joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi

siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili -- hymyili vaan.

Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan

ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa

horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki

kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan,

näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä -- ja hymyili

kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa

nuuskarasia -- eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen

vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan

hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.

-- No koirat, hän sanoi, -- haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?

Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen

pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa

ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti.

Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen

kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. --

Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, -- tehän olette tulleet tänne sitä

varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä

yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.

Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä

portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs

miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas

rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; -- vanha

ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen

sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon

elämänlangan.

Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta

väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös

ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia,

joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä

ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin

huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui --

vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he

täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla

liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä

parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan

lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret

venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin

riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.

Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin,

etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden

yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua.

Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat

kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi

heistä itsensä suoraksi. -- Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului

naisen ääni! Pois tieltä! -- Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen

oveen.

-- Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. --

Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!

Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!

Miehet tuijottivat minuun. -- Hitto vieköön! huusi yksi. -- Kuka te

olette?

-- Valiokunta!

Hän kohotti kauheasti kiroten kätensä.

-- Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!

-- Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!

Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa

silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta,

kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista

kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi

minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia

heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä

iskulla maahan.

Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja

ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua

päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni

ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla

oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili

punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut

vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja

kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin

vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua -- mihin eli millä, en tiedä

-- ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.

Kolmastoista luku.

Kirkkoherran huolet.

Elokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun

roistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna

portaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun

uudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata

syksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan.

Sittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon,

kun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan

isä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin

viimein -- marraskuun lopulla -- jolloin ajatukseni heräsivät uuteen

toimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi

kirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.

Viikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat

tämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni

kuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit

karttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja

puheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen

viikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla

ajalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan

alla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous

istui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista

vastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta

iltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten

suuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka

pakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin

ja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun

pitkällisestä epätietoisuudesta.

-- Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, -- Tehän sanoitte nyt olevan

kahdeskymmenes päivä marraskuuta?

-- Ei ole mitään tapahtunut. On vaan näkynyt merkkiä ja oireita.

-- Ja nämä?

Hän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu

kansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra

Hugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla

varustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat

kumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on

muuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai

ovat kaikki aatelismiehiä.

-- Ja kuka hallitsee?

-- Kunnallishallitukset. Ja missä niitä ei ole, seisovat valiokunnat.

En voinut olla naurahtamatta.

-- Ja teidän valiokuntanne, herra pastori?

-- Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana,

kaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä

pahempia tietoja.

-- Mitä sitte?

-- Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset

papistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon

omaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo

hyväksytty.

-- Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin

harmissani sanomaan.

-- Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. -- Valtio palkkaa

papit -- niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.

Hän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos

ikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä

muuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan

lientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä

voimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat

tuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja

vastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.

Mutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. -- Niin, mitäpä tässä tekee,

herra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet

kyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä

koko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit

ratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut

tiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee,

jos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta

ravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt

itse lehmänne sen sijaan että --

-- Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. -- Mitä Buton

nykyään toimii?

-- Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko

katkeralla ivalla. -- Hän on Cahors'issa.

-- Rankaistiinko ketään -- St. Alais'n talon ryöstämisestä?

-- Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, -- paitsi

mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.

-- Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?

-- Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti

tähän aikaan.

Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut -- jätti

suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla

en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä

ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut

pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi

ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin

painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.

Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että

ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan

vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle

käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon,

kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot,

jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla

silmillä -- siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut

minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan,

hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli

tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan

eronneet hänestä hetkeksikään.

Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että

isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen

kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.

-- Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui

kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. -- Muistatteko, mitä

sitä ennen tapahtui?

-- Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.

Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät

asiani olleet aivan oikein. -- Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään?

sanoi hän.

-- Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin

käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen

vallassa. -- Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin

vielä. Nyt -- nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki --

kaikki, ja --

-- Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti

koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. -- Pahimman te jo

tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian

kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan

asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.

-- Ja he pääsivät todellakin turvaan.

-- Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat

hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.

-- Ette siis tiedä, missä he ovat?

-- En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä

kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa -- muun muassa

Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta --

keskivälissä lokakuuta, luulen -- ja nähtävästi seurasi markiisi de St.

Alais ja hänen perheensä heitä.

Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten

voinut puhua. -- Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.

-- En mitään, vastasi kirkkoherra.

Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin

hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin

nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni

liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän

yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä

päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin

hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän:

-- Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että

olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.

-- Kukapa ei sitä ollut? kysyin tyynesti.

-- Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään

väännellen. -- Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen

lahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää

järjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät

ja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan

ryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa

peljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet,

jotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät

maksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa

vallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta

kuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun

tulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa

nälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista

välttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö

silloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?

-- Mutta vapaus, vastustin laimeasti. -- Te sanoitte kerran, että

täytyy uhrata jotain sen eteen --

-- Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän

kiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. -- Sekö

on vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien

rajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole

yksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra

kreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja

ottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen

tahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!

-- On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. --

Jotakin, josta en vielä ole kuullut.

-- Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo

tiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa.

Sen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt

sulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja

kappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Vaan totta kuitenkin.

-- Että luostarit suljetaan, niin, mutta mitä kirkkoihin tulee --

-- Miksi ei? sanoi hän katkerasti. -- Jumala tietää miten kehnouskoisia

ihmiset ovat. Pelkään, että se tulee -- minä näen sen tulevan. Mutta

sitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.

En käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä

oli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa

kärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin

levoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan.

Kolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja

alakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän

surullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana

päivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin

lähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha

taloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit

äkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin

kanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.

Kykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en

saanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut

hänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut

Cahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki,

ja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat

kyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin --

sairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta

se epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän

kasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät

olleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani

ja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja

näkivät sentähden ilolla minun poistuvan.

Lähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaan

Aulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.

Hän katsoi minuun silmät suurina. -- Ei, herra kreivi, vastasi hän, he

lähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin -- kohta sen jälkeen kun

kuninkaan täytyi jättää Versailles.

-- Ja herra parooni?

-- Hän meni myös.

-- Pariisiinko he matkustivat?

Mies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. -- Ei, herra

kreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos

arvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.

-- Olen ollut sairaana enkä tiedä asioista mitään.

-- Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla

tavallaan. -- Useimmat aateliset ovat siellä -- elleivät ole etemmä

lähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin,

niin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt --

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään,

tervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos

miellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.

Palasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen

ja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä

lehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja

alastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja

kertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia.

Astuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein

iloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot

riippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.

André oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän,

pyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.

-- Kuka täällä on? kysyin tuimasti.

-- Ei kukaan, vastasi André.

-- Ei kukaan. Kenenkä hevonen tuo sitte on?

-- Sepän.

-- Mitä ihmettä? Buton'in?

-- Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen

portille, -- lisäsi hän ivallisesti.

-- Mitä hän sitte tekee? Missä hän on?

-- Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi

vanhus äreästi. -- Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään

toimittanut mitään niin hyödyllistä.

-- Kengittääkö hän hevosia?

-- Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut

tänne päivälliselle.

Välittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja

käännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä

kahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja

liivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan

eteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven

vieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä,

pitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä

kokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion,

jota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain

aivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.

-- Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra

kapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!

-- Onko herra kreivillä mitään muistuttamista? kysäsi Buton punastuen.

-- Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt

kunniasta, jota minulle osoitetaan.

-- Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi

hän nyreästi. -- Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin

tavallisesti, vai kuinka?

-- Ei! Mutta --

-- Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu

ainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli

munaa kanakopista?

-- Ei, sanoin.

Buton nyökkäsi synkästi.

-- Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun

ehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta

se on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja --

-- Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan

tuojana, vastasin ivallisesti. -- Tulkaa luokseni pengermälle, kun

olette täällä lopettaneet.

Hän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa

vaatteissaan ja -- Jumala paratkoon -- miekka vyöllä. Ja nyt tuli

esille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin

valtakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.

-- Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä

ylpeydellä. -- Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin

olisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi

minä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he

eivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta

näillä seuduin.

Mihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en

tietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi

kuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi,

viskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla

talostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni

purskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä

ponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä

-- Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen

vaikeissa ja omituisissa oloissa -- ja kiitin häntä, vaikka sanat

melkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle

kirjallisen vastauksen.

Vaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli

levottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella

kohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.

-- Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän

vihdoin. -- Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?

-- On.

-- Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin -- hän oli hurskas mies,

jatkoi Buton vastenmielisesti. -- Mutta hän antautuu turhanpäiten

vaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.

-- Mistä? Tiedättekö sitte, missä hän on?

-- Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit

eivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin,

tietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.

-- Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te

tarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja

tylyksi.

-- Hän on lähtenyt Nîmes'iin! vastasi hän.

-- Nîmes'iin? huudahdin. Mistä te sen tiedätte?

-- Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä

muitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais

ja hänen lahkolaisensa -- ne ovat kaikki siellä -- pääse puikahtamaan

käsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö

mitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen.

Me olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän

eteemme!

-- Mene! sanoin. Olen kuullut tarpeeksi! Mene!

Hetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat

pääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois

ja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan

kujannetta veräjille päin.

Keskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni

tarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit

Nîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan

maailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin

yksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja

ystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin

levottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia

näin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.

Isä Benoit oli matkustanut sinne. Miksi en minä voisi tehdä samoin?

Astelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni.

Ja kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta

enemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin

ja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.

Ja miksikä en sitte lähtisi? Mikä minua esti?

Olihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin

överstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen

"puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi

maakunnassa." Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi

hyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä

muutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään

estettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.

Päätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään

ensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen

uupuneena kotiin.

Huomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin

takasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.

Sen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja

maanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin

jälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti

satulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen

matkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä

kokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena

päivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin

hevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja

odotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen

minua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli -- pimeä ja

kolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.

Neljästoista luku.

Hän kääntyi ja sanoi: -- Suokaa anteeksi! Halusitteko --