tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon
huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat
minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui
huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja
joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä,
jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi,
mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi:
-- Gargouf! Gargouf! -- Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja
siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot
kalpeni ja rohkeus katosi.
-- Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat -- anna meille
Gargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille
Gargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!
Minua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla
tuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat
tuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon
vaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi
pedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli
ja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä,
niin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain
meteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin
lasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi
ylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä
potkasin sen alas.
Se sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni
heille: -- Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat
matkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne,
koetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan,
niin hirtetään joka mies!
Toiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän
puolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa
ja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui
lakkaamatta -- Alas Bastilji! Alas Bastilji!
Silmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään
vaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: -- Mitä tahdotte?
-- Oikeutta! huusi yksi ja -- kostoa! toinen ja -- Gargouf! kolmas; ja;
lopulta kaikki kiljuivat: -- Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti
metelin.
-- Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet
tänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos
Gargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja
poltamme teidät sisään!
-- Roisto! huusin. Meillä on pyssyjä, ja --
-- Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän,
voitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. -- Ne palavat!
Kuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa
päättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte
rauhassa mennä tiehenne.
-- Kaikkiko?
-- Kaikki.
Minä vapisin. -- Mutta Gargouf? -- Mitä aijotte hänelle tehdä? --
Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen
ympärillään nauroivat perkeleellisesti. -- Paistaa hänet, kun ensin
olemme hänet höyhentäneet!
Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin
kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät
kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan
ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt
oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se
unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin,
jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli
poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!
Minä epäilin.
-- Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan
annamme teille! Gargouf tahi kaikki!
-- Odottakaa!
Käännyin ja menin sisälle -- käännyin sauhuisesta tulen valosta,
hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista
olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa
oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka
sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan
tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja
nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle
toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja
silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti
yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea.
Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten
käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin
hänen kuulleen kaikki, ja --
Hän aloitti puheen! -- Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa,
katsoen minua silmiin.
-- En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. -- Ne ovat antaneet
meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja --
-- Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää
vastauksemme.
-- Mutta neiti --
-- Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän
kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän
epäröivän.
Mutta minä kuitenkin epäröin -- liekkien leimutessa ulkona. Mitä
merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen
suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut
köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä
epäröin. -- Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, -- te ette ehkä
oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän
kaikkien uhraaminen -- eikä hän kuitenkaan pelastuisi.
-- Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä.
Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän
on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän
vastattava. Ja -- sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän,
väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat
äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä.
Ne eivät koskaan uskalla --
-- Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.
Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni.
Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään
epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä
nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään
mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen
katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa
hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät
ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä
rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni
inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi
ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen
huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän
nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.
-- Mitä tämä on? -- huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli
tapahtunut.
Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen
inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli
meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän
kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut
äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä,
olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä?
Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien
rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri _hänen_
verensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä
kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli
viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään
rukoillen henkeään.
Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen
ja ravistin häntä.
-- Ylös koira! -- huusin. -- Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi,
jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!
Hän nousi.
-- Niin, niin, herra, -- mutisi hän. -- Minä teen sen! Minä puollustan
neitiä. Minä --
Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen
katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain
tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa.
Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika
jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin
ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan,
jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan
ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi
lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita
särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen
kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes
takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa
ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin,
että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen
ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku
rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani;
käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat
käännetyt minuun.
Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta,
jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin
käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.
-- Oi! -- kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. -- Eikö
mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän
kuolla?
-- Meidän täytyy voittaa aikaa -- vastasin. Rohkeuteni palasi
ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.
-- Kaikki ei vielä ole hukassa, -- sanoin. -- Tahdon koettaa puhua
heille.
Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi
silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit,
hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian
huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan
olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti
huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit
Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet
kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän
huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään
ulvoen voittoriemusta.
Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta
ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten
seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului
altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi
roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta
missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka
tänne jäivät?
Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä,
ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita
alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon.
Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen.
Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä
hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset
kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin
aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.
Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli
pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin
viimeiseen.
Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti,
etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa,
rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja
kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten
esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut
huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat
kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman
kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein
hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he
minuun tuijottivat.
Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui
minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia
rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.
He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän
joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.
-- Te siis seurasitte häntä?
-- Niin, herra kreivi.
Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta
eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan
mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä
hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla
pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki.
Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin
päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja --
-- Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!
Se oli poika, joka puhui.
-- Missä ne ovat? kysyin.
Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle
kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli
tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven,
joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä
portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.
-- Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.
-- Ei, herra, mutta katolle.
-- Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. -- Siten voitamme
aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!
Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin
voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että
kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat
sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme
jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten
puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin
nopeasti eteenpäin -- ylöspäin kapeita portaita pitkin -- ja ennenkuin
arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten
kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia
uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan
ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle.
Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja
räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja
muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön
vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan
hengähtää ja silmäillä ympärilleni.
-- Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.
-- On yksi, herra.
-- Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin
painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään.
Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.
Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä
minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa,
ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä
joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen
jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi
esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan
noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja
läksin takaisin naisten luo.
Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi
meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla
alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien,
Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni.
Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at
talonpojat syöksyisivät sinne sisään -- kirkuvien naisten kimppuun;
ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla
voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti
syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa.
Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se
niin pian palaisi.
Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei
tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in
tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla.
Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi
kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä --
jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti
toivottomat.
Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi
vanha palvelija matalalla äänellä:
-- Missä Gargouf on? --
-- Ahaa! -- huudahdin; -- hänethän minä peräti unohdin. --
-- Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, -- sillä ovi, josta
tulimme, oli auki.
-- Missään hän sitten lienee? --
Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä,
mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä
olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan
läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.
Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin
tiilikivikasalle, juosten luoksemme.
-- Siellä on joku! -- sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.
-- Se on kaiketi Gargouf! -- vastasin. -- Odottakaa täällä! Ja
välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen,
kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään
huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut
nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin
jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä
kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin.
Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa
itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi
minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella
oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja
palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja
arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi
hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.
-- Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. --
Takaisin tahi minä --
-- Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen
hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.
-- Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas,
ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin
pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. -- Takaisin! Suokaa minulle
yksi minuutti vain -- hänen äänensä vapisi -- Ja minä vielä petän nuo
perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole
yksin. En kuole yksin! Takaisin!
-- Oletteko hullu? -- sanoin.
-- Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!
Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen
päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä
siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen
taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja
katosi!
Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta
kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.
Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan
välillä. Hän liukui alas -- alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä
väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän
musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa
käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli
kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli
ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut
nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin
onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni
arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet
maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi
pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin
roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko
kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta
olin tullut sisään.
Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä
maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä
ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka
solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen
liikkeittensä mukaan.
Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan
köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen
huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin
uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle;
luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu
ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides,
sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi
oli vielä jäljellä -- yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun
näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi
saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka
oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti
soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.
Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut,
selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen -- ikäänkuin joku
tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin
vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan -- niin hän
yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän
käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin.
Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen
ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen
siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet
sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon
rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin
heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän
sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan --
joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin
tietää.
Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan
pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa
jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi
kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui
ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. -- Vetäkää ylös minut!
läähätti hän. -- Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!
Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli
mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja
käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi
myöhäistä.
Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun
ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä
seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten
raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä -- ne olivat
noin jalan päässä toisistaan -- ja hän yltäisi räystäälle.
Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa;
ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen
heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui
surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän
köyteen kiinni ja riippui siinä -- ääneti.
Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat
mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa
miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka
onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä,
niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen
nousin seisalleni mennäkseni takaisin -- ja kuuntelin milloin hän
putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava
salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin
ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.
Hän oli pettänyt vihollisensa.
Kahdeksas luku.
Trikolori.
Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle
kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt.
Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun
vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan
yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta
ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun
syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat
syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa;
mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti
kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia,
ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet
kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.
-- Tahdotteko tulla, herra kreivi? -- kysyi hän.
Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää
katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. --
Mitä nyt? kysyin.
-- Linna palaa.
Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut
uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen
sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt
tapahtuvan. -- Mitä sanotte, linnako? sanoin.
-- Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Savu
nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen
sivurakennuksen.
Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle,
jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno,
harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta.
Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen;
mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden
mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin
kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.
Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani
kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin
paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla
täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti
hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. -- Meidän täytyy ottaa pois
tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!
-- Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.
Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen
luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme
tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.
-- Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan
ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on
kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.
Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä
kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin
pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei
kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni
kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri
oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin
huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja
peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen
valkeaa pukuansa.
Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin
pikaisesti hänen käsivarteensa. -- Neiti, sanoin, -- emme saa
silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.
Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.
-- Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. -- Hyvästi, herra kreivi!
-- Te ette tule? huusin.
-- En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja
vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän
odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.
Minä hämmästyin.
-- Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä,
jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä
valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. -- Mutta, neiti, te ette
käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin
kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme,
romahtaa alas, ja silloin --
-- Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka
hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä
oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin.
Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla
äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne,
herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.
-- Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. -- Jos te jäätte,
niin minäkin jään.
Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi.
Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä
ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen
kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini
-- hän oli kevyt kuin lapsi -- ja riensin luukulle. Hän huudahti ja
koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten
ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä
toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan
pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa,
sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa
ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut
ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain
käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut
ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä
savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi
yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku
juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu,
käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin
hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.
-- Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.
-- Tahdotteko siis seurata minua?
-- Tahdon totella teitä.
Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin
kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.
-- Kyökkiin, vastasi hän.
-- Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin
minä, -- niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi
meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.
-- Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista
kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän
ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme
yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi
vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan.
Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta.
Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä
muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa -- muisti
olevansa nainen ja että minä olin mies.
Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi
portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren
ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa
ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin
ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani
kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa
tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla.
Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut
kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään
rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään
vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti
kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen
vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla,
että hän saisi aikaa rauhoittua.
Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä,
jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan
puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa
me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja
käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin.
Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä
huoneista, joihin nuo ovet veivät.
-- Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.
Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä --
Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja
eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta
kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa
rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.
Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa,
silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä
tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja
sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni
pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen
sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta
kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos
mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.
Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös
ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä
kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui
ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!
Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta;
sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme
hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä
aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean
jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän
hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä
hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin
astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa
työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin
kuuntelemaan.
Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen
kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta
kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten
pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet
porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa
mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju;
mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan
savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui
yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin
räiskettä. Rohkeuteni horjui.
-- Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.
-- Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.
-- Onko tässä huoneessa ikkunoita?
-- Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.
Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi
koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni.
Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä
huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut
laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin
pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.
-- Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.
-- Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua
kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!
Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua
suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen
rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella.
Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta,
ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni
pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut
missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin
silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden
olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet
takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan
alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta
tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta
tapahtuisi.
Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta
sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas
avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä
ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja
asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni
kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.
Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät
ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä
jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän
edessään -- seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän
aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä
tuli isä Benoit.
Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. -- Te ette
ole haavoittunut? huusi hän.
-- En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?
-- Niin, vastasi hän. -- Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan
teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen
minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. -- Tiedättekö mitään
hänestä?
Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua
kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat
perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka
kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin
hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa
olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät
katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan
tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.
-- Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?
-- Ei, vastasin. -- Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään
naista --
-- Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän.
Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia
sanoja, joita en kuullut.
Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten
kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen
kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua
kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun
menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin
etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten
käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.
-- Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. -- Hän tukehtuu
ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.
Puhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.
-- Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon,
mutta --
-- Mutta mitä? huusin.
-- Emmehän voi tänne jäädä!
-- Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?
-- Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?
-- Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä
miestä, selitti pappi. -- Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan,
olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa.
Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen
syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja --
-- Mutta minä luulin -- minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin
kummastuneena.
-- Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille
tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he
saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n -- niin en tiedä,
ystäväni, mitä he voivat tehdä?
-- Mutta, hyvä Jumala, huusin. -- Varmaan he eivät rohkene --
-- Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!
Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui.
Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset
käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän
raskasta rautasalpaa. -- On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee
tehdä, sanoi hän.
-- Mikä sitten?
-- Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla
kajota.
Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin
oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää
seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui
minusta ihmeelliseltä.
Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. -- Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi
asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.
Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut
suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.
-- Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin,
joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin
vasemmalle olkapäälle. -- Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi.
-- Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme
savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.
Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen
tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein
tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme
tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja
ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian
kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi
hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin
kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.
Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli
valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa
lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä.
Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja
paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran
ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme
lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla
lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana,
josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja.
Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa
ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa
suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme,
neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä
suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos
pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka
he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna
särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka
onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.
Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin
sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen
ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä
ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.
Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se
valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat,
jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä
nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia
askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin
irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat
otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset
ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja
petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä;
edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului
huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan,
rohkeintakin pelästytti.
Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin
olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja
liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät
kaikki paitsi yksi ainoa -- väistyivät muristen ja vaatien vertamme.
Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua
kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä
äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui
ruumiin yli.
Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja
tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi,
vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.
-- Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään
ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja
melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat
ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään,
yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!
Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle
sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä
ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä
olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä.
Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon
läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta
porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta
minä en halunnut häntä luotani laskea.
-- Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten --
tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui -- löysin itseni hevosen
seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.
Yhdeksäs luku.
Kapinan jälkeisenä aamuna.
Päästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne
kaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan
neiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet
kuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden
kopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten
kauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni
antaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet
huostaansa ottaa.
Mutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja
seurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha
herra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras
herra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten
silmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt
että neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään
Jumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon
kapinallisia talonpoikia oli.
-- Noin satamäärä, vastasin. -- Minun arvostellessani. Mutta missä on
markiisi?
-- Sananne saapuessa hän ei ollut vielä palannut.
-- Teitä ei juuri ole monta, sanoin.
-- Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon,
vastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että
Marignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista
miehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja
ratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän
katkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi
ystäväni tässä.
Herra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli,
täytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. -- Kun kauneus on vaarassa,
läähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.
-- Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät
hevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.
-- Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä
ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut
entisellään. -- Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä
tavata niin --
Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen
ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä
ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka
käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa
joukosta, jota en tuntenut.
-- Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.
-- Niillä on ainakin _yksi_ pyssy, vastasin uteliaasti katsellen
häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja
heinätaikkoja.
-- Ja luultavasti johtajakin?
-- Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.
-- Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.
Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.
Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä
pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni
kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme
siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä,
toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin
kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme
pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen
osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä -- tuo
hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten
ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista
heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen
varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen
huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä
halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena
yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä
kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä
varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin
jättää hänet muiden huostaan.
Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut
ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta;
jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme
hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin
yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon
jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä
oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet
liekit Soux'nkin palosta.
Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö
meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan,
jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen
vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan.
Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen
häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla
kuin minä.
* * * * *
Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi;
ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu
perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana
aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa -- se oli sama tuoli,
jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui -- ja kolmen
tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena
puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin
yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan
unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin
laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja
minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut
mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.
-- Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.
-- Ei, herra.
-- Entä herra kreivi?
-- Ei hänkään, herra.
-- Mitä ihmettä? sanoin.
-- Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole
tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan
herätettäisiin heitä vastaanottamaan.
-- Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, -- paitsi -- paitsi eräs
herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran
kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä --
-- No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan
näköiseksi, vaikeni.
-- Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra
kreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. -- Mutta herra kirkkoherra
tahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on
kumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.
-- Buton on siis täällä?
-- On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen
konsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee,
mörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos.
Mutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin
hyvin käsitin seuraukset. -- Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla
äänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. -- Minä tiesin mitä
tuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!
Ja jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta
ajatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut
jotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla
kävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui
keskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella
sivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan;
ja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli
pulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu,
jalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen
olleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria;
sen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta.
Tuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.
-- Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja
lyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.
-- Entä herra kreivi?
-- Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää
väkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.
Hän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen,
enkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua.
Kun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta
esittämään.
-- Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi
on palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle
palvelustaan tarjonnut.
-- Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa
järjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä
maasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein
pääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.
Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka
näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka
taskusta pistoolin suu pisti esille.
-- Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin
voittaakseni ajatusaikaa.
-- En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei
voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta
neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.
-- Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?
-- Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että
olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne
saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei
ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.
-- Vai niin, sanoin, -- mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.
Te tiedätte --
-- Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit
hiljaa.
-- Todellako?
-- Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.
Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.
-- Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee
toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. -- Meillä on pitkä kesäinen
päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet,
niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.
-- Onhan meillä kuninkaan sotaväki, sanoin minä.
-- Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on
pahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.
-- Entä sitten upseerit?
-- Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in
ritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään.
Minä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä
kasarmeissa.
Hänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en
kuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe
Buton'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään
näyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo
muukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista
vakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen,
ja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.
Hän ei vastannut. Se oli kapteeni, joka sanoi:
-- Me haluamme että yhdytte valiokuntaan.
-- Eilen oli puhe siitä asiasta, vastasin jyrkästi.
-- En voi tehdä sitä. Isä Benoit saa selittää sen asian teille.
-- Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. -- Tahdon
kuulla sen itseltänne, herra kreivi.
-- Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.
-- Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi
eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla
herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään
tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen,
että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.
Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en
myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä.
Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St.
Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen
puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.
-- Se on minulle mahdotonta -- peräti mahdotonta asemassani, sopersin
vihdoin hämilläni ja sekavasti. -- Miksi juuri minun luokseni tulette?
Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten
nimet --
-- Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, -- kun
sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme
monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa
minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. --
Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo
mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu
tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte
nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän.
Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa
poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja
mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.
-- On niitä muita --
-- Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin
niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat
maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. -- Ja ne
toiset, joista puhutte --
-- Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen
ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen
puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin
että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen
kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli
sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että
minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.
-- Se on mahdotonta, sanoin.
-- Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan
porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa
astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha
palvelija huusi: -- Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä
puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta
herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän
lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti
ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä
tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.
-- Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme
teille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia
täytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon
mukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut
toimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi
minulle tietoja tapahtumasta.
-- Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme
miestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua
häiriytymättä.
-- On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa
teitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan
nuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee
lausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä
voin.
Mutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen
en oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin
peräti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen
ja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota
luonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli
saanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa
murhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti
ja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä
uskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n
ja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen
ristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.
Tuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun
sanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi
neitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.
-- Ei laisinkaan! vastasi hän. -- Me St. Alais't emme ole sokurista
tehdyt. Ja yön levättyä -- mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt
teitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.
-- Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille
tässä kiitollisuuden velassa, sanoin.
-- Sillä ilman heidän avuttaan --
-- Niin kyllä, keskeytti hän kylmästi. Kuulinhan siitä.
-- Mutta te kai ette ole kaikkea kuullut? huudahdin minä.
-- Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin
vaikka hän puhuikin minulle: -- Suokaa minun, herra kreivi, kertoa
teille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan
tälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä
yönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen -- ei kerralla, hyvät
herrat, vaan aivan vähitellen -- johti naapurinsa pelloille vettä
virrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin
hyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi
lopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin
hänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä -- mutta
mitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?
-- Se ei minua liikuta, vastasi isä Benoit koettaen hymyillä.
-- Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen,
vastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.
-- Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä
kärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi
herra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä --
-- Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, --
mitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.
-- Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen
vääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että
kun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa
epätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät?
Ja vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun
kunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.
-- Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti
ottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra
kreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne
lähetystönä -- suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea --
kunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?
Minä nyökäytin päätäni. -- Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne
johdosta?
-- Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra -- sanoin osottaen
kapteeni Huguestä -- on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia
ja perusteita.
-- Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni
kumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen
olevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!
Markiisi tuijotti kylmästi häneen. -- Olen teille suuresti kiitollinen,
sanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne.
Nyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan
puhettaan kanssani.
-- Nämä herrat ovat lähetystönä luonanne.
-- Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän
esityksiin?
-- Täydellisesti! vastasin minä. -- Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi
heitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.
-- Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: --
Näen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?
-- Tietysti.
-- Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän
kiiruhti markiisin luo.
Herra de St. Alais kääntyi uudelleen minuun. -- Suostumuksellanne?
Kumarsin ihmetellen.
-- Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on
etehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.
André kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina.
Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella
isä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka
selittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä
heikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja
hetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.
Hänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli
hänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin.
Hänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton
löyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun
miellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli
luoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä
sitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen
raittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin
jumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja
minussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä
puoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.
Mutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän
katsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.
-- Neiti, sanoi hän vakavasti, -- olen kuullut että teidän on
pelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota
näen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen
majesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja
paikalla ottaa se pois?
Vuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. --
Mitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.
-- Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja
ottakaa merkki pois olaltanne.
Markiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja
hetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet
tunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä
käskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat --
luultavasti hänen tietämättään -- olivat muuttaneet hänen yöllisestä
puvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen
aikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut
astua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.
-- Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui
irroittaa rusetti. -- Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St.
Alais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte
henkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.
Hän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän
että astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi
olisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään
oikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia.
Silmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta
tuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin
huoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.
-- Tallatkaa se! sanoi markiisi säälittä.
Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi,
mutta hän ei liikahtanut.
-- Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.
Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä
trikoloria.
Kymmenes luku.
Kaksi leiriä.
-- Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli
tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä,
ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan
valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja
hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen
tuuli kantoi kuuluvillemme.
Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni
hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.
Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. --
Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, -- saan kiittää teitä
kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne
ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule
etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa
salamurhaajain kanssa.
Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä.
-- Ja minulla, huusin, -- myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken
en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista,
joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan
puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne,
vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen.
Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne
vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. --
Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!
Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja
kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.
Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. -- Kokardi on pian vaihetettu,
sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että
hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.
-- Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, -- että minua on huokea käännyttää?
-- Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain
vastaukseksi.
Toiset kolme olivat vähän väistyneet -- osoittaen tyytymättömyyttä
-- ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa
nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen
markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin
takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen
silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.
Hän keskeytti minut heti. -- Niin vähän toteutuneet? sanoi hän
tuimasti. -- Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä
että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan
yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne --
huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä
syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita
ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti,
-- siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden
asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia,
toisena järjestystä.
Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun
vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän
huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. -- Mutta
olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla
äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli
pahasti käyttäytynyt. -- Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin
vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra
kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen
kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten
perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla
olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota -- hän osoitti trikoloria
rinnallani -- ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat.
Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja
viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan
voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä
mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.
Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä
äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä.
Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä
olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin
hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat,
ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi
silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St.
Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän
vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.
Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät
sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: -- Vai niin! Näen että
neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä
tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille
kiitokset ja jäähyväiset.
Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo
satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.