Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen --

-- Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja

katsellen minua ystävällisillä silmillään, -- tiedän kyllä, että

logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden,

rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa

edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra

kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin

taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus

vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti

täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.

-- Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi

mieheksi.

-- Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä

naputtaen pöytää sormillaan.

-- Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.

-- Kyllä useastikin.

-- Ja myöskin herra de Lafayette'sta?

-- Niinpä kyllä.

-- Ja te ette moiti heitä?

-- Ei, sitä en tee.

-- Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin

itsepintaisesti.

-- Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties

jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata

vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat

mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan

toisinkin arvosteltavan ja, -- vaikka se kyllä voi olla heikkoutta,

mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka -- en tahtoisi

että teitä niin arvosteltaisiin. -- Niitä on asioita, joita etäältä

ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen

hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi

huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään

herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää,

ovat ne kuolemaa pahemmat.

Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen

hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen

sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:

-- Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.

-- Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.

-- Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin

yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta

että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?

-- Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää -- miten paljon?

-- Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?

-- Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.

Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että

hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen

kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit

minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja

puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni

onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle -- mutta seisoisin yksin,

kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin

luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.

Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja

toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki

osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle

synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit

heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, -- joka kaiketi on kalvanut

jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan -- värisytti

minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa.

Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä

kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä

peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa

näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä

tuolla alhaalla odottavat.

Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen

ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta

ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä,

jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä,

kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin

pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen

portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine

luisukattoineen ja torneineen.

Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita

kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää

niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan

minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa

minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava

asiain kehkeytymistä.

Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön

hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa

kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja

se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta,

jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä,

melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä

muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö

se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän

lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen

meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot

päättyivät kahakkaan?

Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun

seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului

pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä

tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli

keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä

hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu

tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista

miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti

hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja

revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä

päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty

ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja

kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn,

kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi

etukaupunkien irtilasketut vallat.

Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan

leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat

maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli

Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt

arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat

valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa

ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia,

Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit.

Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen

kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan

tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun

22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit,

joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan

edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä

ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut

kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten

ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet

linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa

mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni

päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni

-- muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.

-- Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.

-- Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt

tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja

sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat

ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.

-- Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se

tietysti ei tahdo.

-- Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta

hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. -- Lopulla on hallitus

kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.

-- Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?

-- Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan

ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy

luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon

ja maltillisuuteen --

-- Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi

pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut

ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.

-- Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.

-- Ravintoloitsijako?

-- Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.

-- Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.

-- Niin, herra.

-- No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi

neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni

hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?

-- Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea.

Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla

äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.

Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani

en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias,

mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta

vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt

kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe

mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.

Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli

vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa

siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja

kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota

herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia

rinnalla ja hatussa.

Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli

hänen täydellinen vastakohtansa -- pitkä ja iso kuin jättiläinen,

kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen

puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin

Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti

piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.

-- Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti

kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua.

-- Millä asialla olette? lisäsin. -- Ja millä voin olla teille avulias?

-- Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe --

sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä -- ja lisäsi sitten:

yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.

-- Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin

hämmästyneenä.

Hän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.

-- Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja

olemme suuresti neuvon tarpeessa --

-- Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä

minulta etsimään?

-- Niin aivan, herra.

Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin

olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.

-- No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli

tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien

vähentämisestä. Tahi --

-- Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, -- nyt ei

ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin

ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja

kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät --

-- Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.

Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän

kankeasti. -- Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen

jättäneet --

-- Kuka esimerkiksi?

-- Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.

-- Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.

-- Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?

-- Mitä sitten?

-- Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa

ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja

että --

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Ja minkätähden?

-- Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi

hän röyhkeästi. -- Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat

rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa

tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta

yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin.

Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat

Foulon'in kohtalon alaisiksi --

-- Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo

liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte

valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut

kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte

saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa

jos raipoista pääsitte.

Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja

unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut

loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni

rupesi puolustamaan häntä.

-- Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän

äreästi.

-- Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä

hämmästyksestä, -- mitä asiaa sinulla oli tänne?

-- Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.

-- Kenties puhumaan valtiollisista asioista?

-- Niin juuri, herra.

-- Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, -- jos

se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa

ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n

paistinkääntäjää ja --

Isä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.

-- Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa,

sanoi hän lempeästi. -- Sitten, herra kreivi.

Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. -- Kysykää

kysyttävänne.

-- Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin

arvokkaisuutensa, -- olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin,

seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan

valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan

edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.

-- Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. -- Mitä tuolla on

tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?

Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot

kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan

kumminkaan mitään sanomatta.

-- Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi

silmäillen virkaveljeään. -- Herra kreivi kyllä käsittää, että

valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää

edustajia kaikista säädyistä.

-- Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.

-- Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti.

-- Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät

valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta --

-- Mikä kunnia!

-- Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.

Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan

yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni.

Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi,

mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä

Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei

olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua

maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan

toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan

murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia;

olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun

prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet

ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen

tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt

jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään

ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien

ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt

sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta

tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta

hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.

-- Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni.

-- Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua

valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen

Buton'ia. -- Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt,

ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan

kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa,

joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?

Doury katsahti virkaveljeensä. -- Niin herra kreivi, sanoi hän

ryäisten, -- ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia

kansanluokkia.

-- Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani.

-- Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän

täydellisen valiokunnan tehtävä?

Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.

-- Maaherra on paennut, sanoi hän, -- eikä kansa enää luota maistraatin

jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia

eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy

keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille

ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee

tehdä. -- Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, -- tulee se olemaan

yhteydessä Pariisin kanssa ja --

-- Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, -- se tulee hallitsemaan.

Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.

Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.

-- Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. -- Valiokunta tekee

tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.

-- Ja hänen suostumuksellaankin?

Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja

mutisi jotakin kansasta.

-- Vai niin, sanoin -- se on siis kansa, joka kutsuu minua

hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai

siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja

hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan

hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin

kohteliaasti, -- kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?

Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla

kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan.

Taas vastasi seppä hänen puolestaan.

-- Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä

kädellään.

-- Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. -- Ollaksenne hallituksen

jäsen olette aivan liiaksi kohtelias.

-- Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan

tehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka

ja itsepäinen koira.

-- Ja mikä se on?

-- Aatelin suojeleminen.

Tuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi

puoli asiasta.

-- Miltä sitten? kysyin hetken äänettömyyden perästä.

-- Omilta alustalaisiltaan, vastasi hän.

-- Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa

meidät vuoteissamme?

Hän vaikeni jurosti.

-- Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. -- Sekö siis on kiitoksenne talven

elatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä

matoisessa maailmassa!

Sepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi

kerran silmiin.

-- Nyt tiedätte että valehtelette, herra kreivi, sanoi hän.

-- Valehtelen, mies? huudahdin.

-- Niin, herra, vastasi hän. -- Te tiedätte että kuolisin edestänne,

yhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin

saisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen.

Tiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta,

herra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin

että se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, -- on olemassa

väärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita,

joitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja

sen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, -- ei kyllä täällä, mutta

kaikkialla muualla -- ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa

ja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät

niitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken

tämän täytyy loppua -- hyvällä jos herrat niin haluavat -- mutta loppua

sen täytyy, herra -- joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän

jyrkästi.

Viides luku.

Eräs kohtaus tiellä.

Sepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen

sanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen

ilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän,

saivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa

suustani.

Doury käytti tilaisuutta sanoakseen:

-- Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan

tarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.

-- Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat

omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa

kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea

koneisto --

-- On turmeltunut.

Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän

rohkeuttaan.

-- Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala,

että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät

ympäri maata kapinaan kehoittamassa -- ja tulevat minuakin siihen

kehoittamaan! Poistukaa -- minä en tahdo olla missään tekemisissä

valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!

-- Mutta -- pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa

kasvoissaan,--pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan

kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista -- ja te etupäässä --

tahtoisi olla mukanamme, niin --.

-- Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä.

-- Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte

piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.

-- Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury,

jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, -- herra de Liancourt ja hra de

Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet --

-- Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. -- Ja mikä on

vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan

se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota

nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on

kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!

-- Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.

-- Menkää! sanoin ankarasti. -- Ellette mene, niin -- --

-- Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra,

vastasi hän.

Yritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella

arvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot

huonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin

hetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan

kuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.

Mutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi

tavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan

toteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt

näin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja

kun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut

juuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin

itsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti

hymyillen.

-- Niin, vastasi hän kysymykseeni, -- menin linnan läpi seisauttaakseni

heitä.

-- Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin

hulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta

valiokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä --

-- Olen ruvennut valiokunnan jäseneksi, sanoi hän hiukan hymyillen.

-- Mitä? Valiokunnan jäseneksikö! huudahdin ällistyneenä.

-- Aivan oikein.

-- Se on mahdotonta!

-- Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. -- Olenhan aina ennustanut

tämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä "Contrat

social'issa" ja Baumarchaise "Figaro'ssa" ja jokainen järkeisoppinut

sitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka

jälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen

kehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta

minä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi

valiokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. --

Mutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään

-- -- onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa,

herra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei

tottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja

rangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.

-- Silloin, huudahdin harmistuneena, -- on aika aatelinkin --

-- Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. -- Mutta

kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien -- kansaa

vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena

Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!

-- Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.

-- Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole

tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja

vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: -- Asian laita on

nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu

Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan.

Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin

pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita

he tahtovat estää.

-- Cahors'issako?

-- Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon

mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja

Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät

karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja -- ja lapsia.

-- Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, -- pelkäättekö sitten

"jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?

-- Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. -- Isät ovat syöneet

happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet.

Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki

luihin ja ytimiin asti -- niin että sen kerran saavat maksaa omalla

nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se

hetki milloinkaan tulee -- niin se on nyt tullut.

* * * * *

Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa.

Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä.

Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja

tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään

ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä

aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki

minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta,

jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa

herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut,

olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että

joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi

Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä

hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään

mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi

talonpoikia.

Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa

valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden

innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan

enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän

kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen

nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia.

Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan

syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat

synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä

rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat -- Jumala ties mitä. Mutta

minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina,

kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista

pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta

näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia,

paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt

uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä

Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?

Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin

herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan

ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen

vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen,

että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein

valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan

ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt

silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!

Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi

kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan

kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, -- näin

selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa,

jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä

alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä,

raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja

hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran

kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin

korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten

ratinan ja valjaiden kolinan.

Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua

halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta

seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin

hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.

Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä

paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa

kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät

erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun

kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin

sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen

näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen

ainakin vaati kohteliaisuus.

Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään

lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät

ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se

oli neiti de St. Alais.

Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa,

olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut

viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän

toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka

luultavasti salaa nauroi kohtausta -- sillä se tapa millä rouva de St.

Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena

-- pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja

siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli

yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin

hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.

-- Neiti! sanoin.

-- Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.

Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun

velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku

salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:

-- Neiti on matkalla St. Alais'iin?

Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi

kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:

-- On, herra.

-- Ja rouva de St. Alais?

-- Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.

Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen,

joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja

suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat

kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.

-- Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, -- jos

huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.

Toinen kamarineitsyistä mutisi: -- Kunniani kautta! ja toinen heitti

nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi -- Minkätähden? Mutta nyt

neitikin sai takaisin puhelahjansa.

-- Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään,

ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen

ujoutensa.

-- Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin

ruvennut puheisille, -- että yleinen tila maassa on senlainen --

tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että -- että --

-- Mitä, herra? kysyi hän kankeasti.

-- Että St. Alais'ssa on hyvin levotonta ja että --

-- St. Alais'ssako? kysyi hän,

-- Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin

neuvottomasti. -- Ja -- ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi

parasta, että neiti kääntyisi takaisin --

-- Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä

pilkallisesti nauraen.

Neiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein

hämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:

-- Aja eteenpäin!

Ja taaskin käyttäydyin typerästi.

-- Pyydän tuhatkertaa anteeksi neiti, mutta --

-- Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt

vastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se

kamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs -- toinen oli jotenkin nolon

näköinen -- kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa

silmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona

vaunujen perään.

Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen,

hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot,

kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta

tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt

niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.

Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä,

että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani

nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen

kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa

olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin

yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi

kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken

muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti

aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että

uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille

antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran

viittaukset olleet voineet niille antaa.

Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin

hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka

epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain

vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut

ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä

Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin

pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos

ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n

portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen

tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.

Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin

tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja

avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat

minua Cahors'iin -- varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli

minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota

syystä odotin.

Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin

ehtinyt Valandré-sillalle.

En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani

ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset

sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli

pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja

julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin

miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta;

mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin

apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.

Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja

ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla

vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä,

jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä

miehiä noussut tuoleille -- joka oli minulle jotakin aivan uutta --

ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet

vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella

oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin

kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio

oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua,

mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat

sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat

he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.

Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun

kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan

minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan

jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa

sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen,

toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta

lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän

tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin

viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli

luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.

-- Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut,

kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua

miellyttävän ystävällisesti. -- Kunniani kautta, herra kreivi, te

olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa!

Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, -- taivaassa

on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin --

haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt

heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.

-- Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään

laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, --

enhän ensinkään ymmärrä teitä!

-- Ettekö?

-- En.

-- Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon,

sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. -- Mutta voin

vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä

vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja

kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury

lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille

katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta -- ne

häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin

teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin

olisitte yhtynyt, niin silloin --

Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli

kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten

keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön.

Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. -- Katala!

huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, -- tahdot kai taas viskata minut

kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan

paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana --

-- Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan

toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan

meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, --

oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?

Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan

ylpeästi. -- Saammepa nähdä! huudahti hän. -- Kun leikistä tosi tulee,

niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla

balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa.

Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. -- Kiiruhtakaa tuonne

ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan,

jatkoi hän. -- Ja minä -- minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun

tuon teidät mukanani.

Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista

päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä

talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt

minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita

kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten

juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa

tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla.

Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä,

ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja

kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie;

ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli

rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli

voittoriemua -- voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja

arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani

vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli

kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat

luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen

todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti

olivat toivoneet.

Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut

valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa

ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten

ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen

ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan

aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat

lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset,

puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun

hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet

valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä

laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut

ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin

oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä

selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.

Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko,

kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla

perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin

poikamaisen oikullinen -- ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka.

Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta

se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi

vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas

hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa

mukainen kokardi -- punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.

Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli

tuon nuoren naisen kuva -- ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti

kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen

ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman

suhteen, jota olin osoittanut omaavani.

-- Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella,

joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. -- Paljon on

tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä

ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi!

Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.

Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä,

vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat

keskenään ja joilla kaikilla oli vain _yksi_ mielipide ja _yksi_

päämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin

rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.

-- Kuningas -- hän puhui aina kuninkaasta -- kai kohdakkoin osoittaa

valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää

itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin

meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita

palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja

kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.

-- Mutta valiokunta, hyvä rouva?

Hän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:

-- Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.

-- Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?

-- Me kai tarkoitatte?

-- Niin me, vastasin punastuen.

-- Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi

silmäillen ympärilleen. -- Voitteko epäillä sitä tämän seuran

läsnäollessa, herra kreivi?

-- Mutta Ranska? kysyin.

-- Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo

loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen

puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja

semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt.

Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä,

kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho

ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain

edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät

kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat,

ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se

tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin

tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu

kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että

pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.

Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään

mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella

rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut

vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat

tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi

kipeimmästi kaipasi järjestystä.

Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti

toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja

levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei

vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut.

Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi

talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran

keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä,

että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun

vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus,

jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle

naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja -- vaikenin.

Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä,

puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin

hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.

-- Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.

-- Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin -- vaan

ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.

-- Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän

kohauttaen olkapäitään. -- Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on

kaikki vaara ohitse.

Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun

Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti

kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain

päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan

istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!

Kuudes luku.

Kapina.

Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme

neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt

pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella

puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä

pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi

salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta

kaupungista.

Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä,

kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli,

joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko,

jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.

Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus,

jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen

haihtua, jättäen minut ihmettelemään -- ihmettelemään ja vähän

katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta

seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin.

Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä,

kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut

pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me

olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä

valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa,

tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön,

jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.

Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin

sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen -- ja omaan puolueeseeni. Ja

se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen

kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa

ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen

merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni,

sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui

vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä

sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.

Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen

humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina

maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja

suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi

ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme.

Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme

ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme,

ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä

kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.

Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja

minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa

ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset

luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys

ja viivytys -- meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa

käyden -- suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka

aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.

-- Seis, hölmö! -- huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa.

-- Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin

piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun --

-- Antakaa anteeksi, herra, -- änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.

Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän

ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta

takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut

kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti

hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin

katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui

kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.

-- Se ei voi sillä keinon astua kotia, -- sanoin suuttuneena.

Miehet hetken aikaa äänetönnä tuijottivat hevoseen. Vihdoin Gil

ehdoitti:

-- St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, -- sanoi

hän, -- ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in

ovelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta --

-- Mitä? -- kysyin ärtyisesti.

-- Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in

markkinoilla, -- vastasi Gil typerästi, -- ehkei hän siitä syystä

tahtone auttaa meitä. --

-- Siis menen itse, -- sanoin tuikeasti. -- Olkaa te täällä ja

koettakaa rauhoittaa hevosta. --

André piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli

kylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi

pitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen

tekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan

ja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen

päässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut

palveliaini ääniä enkä suitsien helinää.

Molemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä

kuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi

kompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että

kaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka

oli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen

latvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla.

Taas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan,

Olinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien

kolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.

Suuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet

käskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli

siksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan

ihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka

äkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen

kummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.

Juuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa

näköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin

pajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan

ja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi

olisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä

kalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi

vastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.

Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika.

Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua

ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet

puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen

ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun

liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin

useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs

mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä

että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin

salaperäistä.

Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti

puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti

olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä

punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään

ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli

käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen

ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen,

josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen

päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi

varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.

Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa

lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se

merkitsi -- verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä

liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen

tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin

lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista

kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta

lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine

käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin.

Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä

vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi

kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella,

hirmuisilla kuoleman tuskilla!

Vihdoin huusi eräs mies: -- Linnaan! Linnaan! -- ja silmänräpäyksessä

muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen

eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla

sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa

huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää

olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat

hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta

äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista;

ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin

takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät

minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut.

Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua

saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä

meidän tulisi tehdä.

-- Koko kylä on kapinassa -- sanoin läähättäen. -- Ne aikovat sytyttää

linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä

karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin

monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta

Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki

voitavansa tekemään -- kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.

Vastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.

-- Entäs hevonen, herra kreivi? -- kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.

-- Älä välitä siitä, tollo! huusin. -- Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!

Linna on -- --

-- Ja te itse, herra?

-- Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan

nyt, -- jatkoin, -- sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.

Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en

uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen

käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia

tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa

ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja

sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni

kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen.

Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä

linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana,

jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen

säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen

oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen.

Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen

rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan

etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan

askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka

rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.

Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään

estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään

oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä

nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan

avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät

komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.

Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin

kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta

ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin

minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä

märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon

tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.

Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen,

luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan

puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului

etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää

myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä

linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan

se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti

lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta

mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.

Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen,

se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa

sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken

varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui

minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä

ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa.

Vapiseva ääni kysyi:

-- Ken siellä?

-- Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko,

aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.

-- Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?

-- Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö!

huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!

Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän.

Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut.

Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein

olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli

kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja

leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut

apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen

paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.

-- Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!

-- Mutta, Herra?

-- Ylös, ylös!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä

kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin

hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin

palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni

oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä

yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että

ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani

jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka

seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat,

kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten

ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia

huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä

pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi

huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli.

Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet

katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän

takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme,

neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa

toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat

vain yhä.

Vanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.

-- Missä Gargouf on? kysyin häneltä.

-- Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.

-- Entä neiti?

-- Hän on tuolla.

Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun

peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja

neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat,

vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea,

väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli

levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt

minua huomaavan.

-- Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.

-- Ei ole, neiti, mutta -- Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta

neiti keskeytti häntä vihastuneena.

-- Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo

raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku

kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?

Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä

aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä,

koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja

kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä

hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.

-- Neiti, -- sanoin -- teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.

Hän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.

-- Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En

oikein käsitä -- luulin --

-- Koko kylä on kapinassa, -- sanoin. -- Silmänräpäyksessä he ovat

täällä.

-- Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.

Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä

hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului

yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen

antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja

alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen

kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.

-- Hyvä Jumala! -- huusin. -- Eikö kukaan voi rauhoittaa noita

pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken

ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa

hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo _teitä_ vahingoittaa. Tahdotteko

te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka

läpi tulin --

Hänen katseensa sai minut vaikenemaan.

-- Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta

keinoa, herra kreivi?

Meteli kiihtyi ulkona.

-- Montako miestä täällä on? Kysyin.

-- Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.

Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät

rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa

pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään

naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei

ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.

-- Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.

-- Nämäkö vain?

-- Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. -- Mutta ovet olivat seljällään

ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen

pistooliin, yhdelle heistä.

-- Neidin pitää pois täältä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti

minua. -- Millä tavalla? kysyi hän.

-- Puutarhaoven kautta.

-- Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi

minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa

vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja

ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä

tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme

toisiimme.

-- Teidän pitää piiloutua, -- mumisin minä.

-- Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.

-- Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen

vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen

ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. -- Te --

-- Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa

olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän.

Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten

seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen

kunniakkaasta suvustaan.

-- Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän

rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat --

-- Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa

eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän

luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin

jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.

Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun.

Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti

minua.

-- Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.

-- Puhua heille ikkunasta.

-- Ne eivät teitä kuuntele.

-- Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?

-- Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua

kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin.

Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä

paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin

puollustaa portaita.

Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä

valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta.

Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken

aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin

pelottomuutta.

-- Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia

raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt

heitä.

Hän kirosi mokomia koiria.

-- Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja

luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.

Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta

hetken perästä huusin:

-- Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että

puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?

-- Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän

tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi

hän. Luuletko tässä itkun auttavan?

Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin

esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi.

Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla

antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille

puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin

sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona

kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni

näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik

kolmannen aikoja!

Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka

tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki

mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät.

Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta,

ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone

ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia

olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen

polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen -- nauraen

pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut

säestivät.

Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä

naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä

näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän,

joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä

huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja

linnaa ja vaati vertamme.

Seitsemäs luku.

Gargouf.