SISÄLLYS:

Markiisi de St. Alais.

Koetus.

Kokous.

Lähetystö.

Eräs kohtaus tiellä.

Kapina.

Gargouf.

Trikolori.

Kapinan jälkeisenä aamuna.

Kaksi leiriä.

Kaksintaistelu.

Hirteen! Hirteen!

Kirkkoherran huolet.

Milhau'ssa.

Kolme yksissä vaunuissa.

Froment Nîmes'istä.

Kurja olento.

Nîmes'issä.

Tiedustelu.

Kaksi kosijaa.

Korkea asema velvoittaa.

Ratkaisu.

Tuhatvuotinen valtakunta.

Päivä valkenee.

Ensimäinen luku.

Markiisi de St. Alais.

Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa

laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti

linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi

ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.

-- Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.

-- Isä muutti sen toiselle puolelle.

-- Pois näkyvistä?

-- Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.

-- Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.

Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?

-- On kyllä.

-- Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se

peittää kylän?

-- Niin on.

Hän nauroi.

-- Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä

osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta;

he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean

kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he

käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen _carcan_. Mutta

kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä

porttia.

-- Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän

kasvoihini.

-- Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.

-- Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että

häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime

vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet

menneisiin aikoihin.

Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi

vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät

hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen

hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei

kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan

vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja

tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella

ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.

-- Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän

miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.

-- Kaksitoista vuotta takaperin.

-- Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen

paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua

Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut

silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään

ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että

Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen

maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja

teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä

puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo

enemmän huvittaa.

Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään

toisellaisesta syystä.

-- Neiti on tullut kotiin? sanoin.

-- Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin,

katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta,

jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.

-- Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.

-- Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella.

Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi,

ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon

päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun

sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta,

että määräätte sen niin -- jotta minäkin voin olla saapuvilla.

Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei

Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle.

Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo,

ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli

muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja

jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui

mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa.

Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää

vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot

yritykseni.

-- Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä

kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän

kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä

sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, _à la

bonne heure_, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon

eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis

näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?

-- Varmasti aivan, herra markiisi.

-- Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien

kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä

silloin myös -- vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan

veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta --

mitäs se olikaan?

Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä

siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää

pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän

tarttui suoraan asiaan.

-- Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.

-- Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.

-- Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?

Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä

oleva protesti -- miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka

tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka

uuteen maailmaan -- aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa

Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme

päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn

kanssa.

Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin -- olisin

todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty

englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen

-- oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli

vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että

protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille,

että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja

koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta --

toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi

nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten

minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani,

joka oli yleisesti tunnettu.

-- No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.

-- Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.

-- Kirjoittaa alle?

-- Niin.

Hän nauroi.

-- Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi.

Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei

tarvita.

Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja

markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.

-- Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele

itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa,

hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se

kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla

he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa

mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun

loppu.

-- Mitä varten sitte enää protesteerataan?

-- Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden

ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?

-- Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa,

olenko niitä ennen kuullut.

-- Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.

-- Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt

niin.

-- On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen

kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme

juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän,

vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että

elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän

täytyy protesteerata.

-- Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä,

että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut

niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on

sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu

heidän mielensä kuohuksiin, ja -- --

-- Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun

omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä

he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen

Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka

herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se

on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa,

ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa

katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, -- ei mitään,

jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt

tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti _La cour des

miracles'in_. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla;

sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.

Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta

tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.

-- Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole

niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko,

ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat

pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.

Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan

hymyyn.

-- Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.

-- Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei

olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.

St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme

vastatusten -- hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden

viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie

heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen

kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja

naurahti niinkuin lapselle.

-- No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te

kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä -- ja tätä sanoessaan hän

heitti veitikkamaisen katseen minuun -- siitä voi ehkä riippua hyvin

paljon.

-- Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin --

-- Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän

ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo,

palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan

hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.

-- Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan

silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet

samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa,

meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä -- samaa tietä, ymmärrättekö

-- eli erota. Se on minun ajatukseni.

Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden

uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken

jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja

palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen

yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa,

vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.

En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla

käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan

sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni

oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli

yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa

ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St.

Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut

nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut,

miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen,

niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut

tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei

sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa,

jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla.

Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän

oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me -- hän

politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä

komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman.

Sellainen oli asemani.

Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt

päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja

kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin

ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän

viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen,

jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin

puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni

yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä

valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli

epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut

aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra,

joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan

uutisen -- ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La

Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen,

vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo

marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa,

Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. _Mon dieu_,

miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa

olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos

olisi arvattu sellaista tapahtuvan _l'ancien regimen_ aikana, vanhassa

Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!

Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat

lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata,

ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että

kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla

harrastuksilla.

Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin

näin hallan tuhotyöt -- pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset

kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa

siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden

merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista

palattuani herättivät minussa kauhua -- nimittäin savihökkeliä,

ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia

naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia

merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa,

miesjoukkioita odottamassa -- tuskin tiesivät itsekään mitä.

Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän

painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja

vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet

henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli

tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin

valitettavasti osannut liiankin oikeaan.

Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan.

Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien

kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä

väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna

herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä

päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin

siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria

täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein

alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin

jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut

silmää eikä korvaa millekään muulle.

Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä

välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta

keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat

täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen,

kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja

nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa

leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja

rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen

torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta

eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin

kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan

kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti,

ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa

kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota

vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön

pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli

erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti

sanovan:

-- No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille

syömistä?

-- Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että

muutaman päivän perästä on kaikki toisin.

-- Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että

ne aikovat teitä elättää?

-- Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on --

Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen

enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani,

seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti

nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle

aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen

kuin menin majapaikkaani.

Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury,

tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa

pukua ja jauhoittaa hivukset.

St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista

päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan

vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin

saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat

huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa

seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan

ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona

ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun,

olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä

niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.

Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia

ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon

komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki-

ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen

kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että

loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista

suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville,

että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen

protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi

tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua -- hämmästyin, että

ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen

ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä -- ymmärsin, että rouva de

St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen

maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.

Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut.

Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa,

jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää

ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien

ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä,

herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti

minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.

-- Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi,

jospa olisi nuori jälleen!

-- Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin

pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka

tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen

kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten,

vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa

ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi

puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.

Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään

levottomuutta.

-- Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä

hän tarkoitti ja miksi oli levoton.

-- Etkä Denise'äkään?

-- Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.

-- Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet

Viktorista?

-- Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä

henkilönä, vastasin hymyillen.

Louis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.

-- Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan

ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen

tahtoaan -- eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat

tuolla perimäisessä suojassa.

Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen

läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy

sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle

paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme

pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti

Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St.

Alais.

Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät

tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein

hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea

hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis

ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan

ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan

arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen

ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut

täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman

mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän

katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät --

Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! -- mutta sitte

hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.

Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle

ojensi puheluaan keskeyttämättä.

-- Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan

filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se -- --

-- Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.

-- Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas,

millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?

Markiisitar kohautti olkaansa. -- Hänen majesteettinsa täytyy saada

rahaa.

-- Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?

-- Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan

ankarasti. -- Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta

parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.

-- Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole

kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous --

-- Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi

rouva ylpeästi.

-- Mutta jos levottomuuksia syntyy?

-- Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. -- Ja vaihdettuaan vielä

muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja

läpsäytti kättäni viuhkallaan.

-- Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella.

En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in

palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne

tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on

täällä?

-- Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla

kumarruksella.

Hän iski ystävällisesti silmää.

-- Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on,

sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.

-- Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani

poika. Herra kreivi -- tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa

vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.

Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa

odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään,

että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun

hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan,

lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa

viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani

havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman,

ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta

takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.

-- Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.

-- Niin, herra, -- vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.

-- Se oli suuri muutos teille?

-- Niin, herra.

-- Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?

-- Niin, herra.

Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat,

sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen

kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti

sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.

-- Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä

tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua

ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun --

Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin

paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja

melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin

lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui

huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä

kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat

ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni

ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla

oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.

Toinen luku.

Koetus.

Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi -- täyttyi

vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut

oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja

etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu

oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään,

mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja

kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.

Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot,

jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin

roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat,

herrani, miekat esille!"

Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi

intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä

laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia.

Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä,

joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat

edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.

Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät

palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen

likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö,

kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi

tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta,

mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka

ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto

hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään

saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin,

lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin

niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.

En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi

vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.

-- Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.

-- Täällä, vastasi markiisitar.

-- Loukkautuiko hän?

-- Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on

suurin syy valituksiin.

-- Jumala varjelkoon meitä ystävistämme -- vai kuinka, kreivi? sanoi

St. Alais ilkeällä hymyllä.

Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset,

vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä

huomaamatta.

-- Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin --

-- Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä.

-- Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys

tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se

on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän

opiksemme, että saamme -- jatkoi hän kääntyen toisten puoleen -- oppia

pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.

Hyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.

-- Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.

Kaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.

-- Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla

äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.

-- Nyt! Nyt!

Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten

ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja

päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni

ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki

huusivat: nyt! nyt!

En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä

tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken

huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien

silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä

kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.

-- Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme

se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko

maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi,

tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja

näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä

miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka

tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä?

Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala;

mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita,

jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme

ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!

Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri

kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat

kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa,

naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi:

"Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä

kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.

Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka

osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin

hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä

seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan

kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään

keinoa päästä poispuikahtamaan.

Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään

omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja

ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan

katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä

koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä

vapaaksi.

Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi.

Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan,

josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen

ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!"

Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut,

innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät

muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en

silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.

-- Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.

Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti

kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän

kiinnitti silmänsä minuun.

-- Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.

Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää

viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en

voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän

varovaisuudesta antaisi minun olla.

Vaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.

-- Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.

Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien

silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.

-- Minä en voi sitä tehdä, vastasin.

Kaikki olivat ääneti.

-- Ja miksikä ei, jos saan kysyä?

-- Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole -- aivan yksimielinen

teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata

suuttumuksesta kiiltäviä katseita. -- Minun mielipiteeni ovat tunnetut,

herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.

Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän

vaikenemaan.

-- Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla

liikkeellä. -- Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux

on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös

tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa

ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, -- jatkoi hän kääntyen

hymyillen äitinsä puolen -- jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n

tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi -- niin hänen ehkä

onnistuisi värvätä vastahakoinen.

Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän.

Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi,

eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä

kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:

-- Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle

rekryytiksi.

Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule

koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten

mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti

minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut

voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona

ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin

kuuluivat, enensi vielä tuskaani.

Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi

ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä,

yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento

maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että

myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten

tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi

molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä.

Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi

edessäni... Viimein rohkasin itseni.

-- Minä en voi, neiti, minä en voi.

-- Herra!

Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen

läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja

saattoi minut entiselleen.

Käännyin kumartaen puoleensa.

-- Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat

tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.

Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden

heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon.

Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta

kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin

vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja

kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja

melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari

askelta takaperin.

Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne,

jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.

-- Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se

kuului mellakan yli. -- Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän

ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä

tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.

He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni

ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen --

todellisen hovimiehen kumarruksen.

-- Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo

kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.

Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta

päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä

kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St.

Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.

Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä

lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä

tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes

pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt

ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.

Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi.

Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki,

tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei

arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt

polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut

ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he

nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.

Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön -- että minun olisi

pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä

kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää

että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla

hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta

kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin

neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai

-- -- Sillä huomispäivän kokouksessa -- --

Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä

minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten

vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat

he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen

tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa

Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran

sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni,

vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti

kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin

jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa

nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä

edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän

vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut

yrittänytkään riisuutumaan.

Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut

aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut

tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli

nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.

"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi

yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde

paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"

Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut

tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!

-- Kuka tämän toi? kysyin André'lta.

-- Eräs palvelija, monsieur.

-- Kenen?

Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen

auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan

hevoset pitää olla valjastetut.

-- Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.

-- Kotimatkaa varten, herra.

-- Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin

tyytymättömällä äänellä. -- Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?

Vastahan me eilen tänne tulimme.

-- Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja

hypistellen vaatteitani. -- Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata

kotiin.

-- Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. --

-- Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti

olkapäitään. -- Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se

herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika

hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin

että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan

silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi

kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni

enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen

aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.

-- Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?

-- Niin sanovat kaupungilla.

-- Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.

-- Olen, herra kreivi.

-- Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?

Hän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.

-- Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan

turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta

varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä

puoltamaan -- --.

-- Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja

pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta

mikäs sinä itse olet?

-- Minäkö, herra?

-- Niin, sinä juuri.

Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte

surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua

pitää hupsuna.

Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta,

pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes

kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen

katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan

sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset

monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin

minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni

teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa

kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat

hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty

itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli

kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin

astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla

hyvin tuimat.

Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni

tuomiokapitulin talolle kirkon luona.

Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna

ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla,

huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen

seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen

odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja

siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun

astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!"

ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja

heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.

Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää

vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät

käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua

hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.

Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä

vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni

kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä

se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta

yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt

itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta

askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven

takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen

mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon,

kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli

Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi

pois käteni ja asettui oven eteen.

-- Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat

kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä -- --

-- _Ja te?_ vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä

kirjurit tuijottivat meihin ovelta. -- Te teette luultavasti yhtä paljo

kuin eilen illalla.

-- Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä

säpsähti ja kasvonsa tummuivat. -- Kunhan vaan menet pois täältä.

Ratsasta maatilallesi ja --

-- Pysy piilossa!

-- Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet --

-- Ettäkö pysyn piilossa?

-- Niin; niin asia vähitellen unohtuu.

-- Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka

paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen

minun läsnäolostani?

Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.

-- Adrien rakas!

Mutta minä en surkonut häntä.

-- Ei Adrien -- vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.

-- Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?

Kohotin ivallisesti kulmiani.

-- Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur,

että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne

vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut

pilkan ja ivan esineeksi, ja --

-- Minäkö?

-- Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te

seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te

seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö

teistä on ystävyyttä?

Hän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.

-- Te unohdatte jotain, herra kreivi.

-- Ja mitä se olisi?

-- Että neiti de St. Alais on sisareni.

-- Oh!

-- Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte

häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.

-- Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme

väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme

vihasta leimuavilla silmillä. -- Ja kuka oli syypää siihen? -- Te

annoitte minun valita -- ei, te suorastaan pakoititte minut joko

loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on

kasvatettu ja jotka --

-- Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. -- Mitä

merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan

teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää

miestä, joka --

-- Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. -- Ei,

herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei

hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin

toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.

Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.

-- Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja

samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.

Vaan minä puhisin kiukusta. -- Enemmän kuin pelkurilla on, toistin.

Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron

sen kaikille.

-- Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.

-- Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että

tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.

Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja

kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava

hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan

saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla,

ja minä käännyin jälleen ovea kohti.

Mutta vieläkään en päässyt sisään.

Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin

takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin

vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin

Louis, -- mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin

ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.

-- Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, -- te sanoitte minua

pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan

sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla

kartanon takana on puutarha ja --

Mutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.

-- Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä --

Louis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.

-- Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt

taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja

kymmenessä minuutissa --

-- Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.

-- Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti.

Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?

-- Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.

Kolmas luku.

Kokous.

Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken

katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen

olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin,

että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin

syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä

olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua

heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin

huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys

oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin

ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi

estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.

Näin edessäni -- luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven --

joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä

surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni,

puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus

hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle

näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin

istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.

Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa

kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja

d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt

istuutua kun Harincourt nousi ylös ja -- poistui hitaasti. Hän asettui

käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa

kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay

samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät

muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin

niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.

Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin

mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat

kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet

tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä

katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja

ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en

nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut

edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani

yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.

Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui,

joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää

ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli

lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia.

Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen

protestin ja nyt siitä äänestettiin.

Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä --

kaikki tietysti myöntäviä -- kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin

ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset

uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen

puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien

aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia

isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut

pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista

mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi --

se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan

voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä

olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin

myöntymyksen ajatuksen.

Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä

tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat

kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen

piti enemmistöä _in suspenso_, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi

näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän

hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka

vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan

suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö

olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen --

yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä --

olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.

-- Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä

mainitsemaansa henkilöön.

-- Hyväksyn!

-- Herra kreivi de Marignac?

-- Hyväksyn!

Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki

olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt,

kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja

kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni

tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen,

joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui

minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!

Nousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.

-- Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, -- sanoin.

Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan

remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua

kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei

tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla

kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista

ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin

puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.

-- Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. -- Minä vastustan

tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun

vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä

olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet;

etuoikeuksianne -- joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne

yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja

yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja

pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli

nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun

takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja.

Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän

päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa,

ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja

elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen

ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin

esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he

olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat

sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan

taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani,

totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!

Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille.

Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista,

torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku,

ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan

ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja

hämmästyneenä.

Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät

vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja

he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.

Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin

ammuttuna tuoliltaan.

-- Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. -- Onko

kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn

kanssa? Ellei niin ole -- ellei niin ole -- jatkoi hän vakavalla

katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja -- ja ellei

tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan

välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa --

Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön,

keskeytti hänet sanomalla:

-- Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.

-- Auki?

Puheenjohtaja nyökkäsi.

-- Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais

tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin

kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. -- Sitä parempi vaan! Olkoot

avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä,

jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen

ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat

saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, -- jatkoi

hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista

nousivat hämmentyneinä paikoiltaan -- sanon sen vieläkin kerran,

jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän

arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!

Ansaitsematon soimaus loukkasi minua.

-- Herra markiisi, lausuin kiivaasti -- jos näillä sanoilla tarkoitatte

minua --

-- Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.

-- Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. -- Herra de St. Alais on sanonut

minua Retz'iksi, Cromwell'iksi --

-- Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!

-- Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi

naurunremakka täytti huoneen. -- Vaan minä sanon teille, että se on

petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.

-- Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo

nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?

-- Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä

sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä.

Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja --

Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin.

Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi

arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan,

muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan,

toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki

turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin

minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin

puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.

Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen

rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä

puheenjohtaja tarttui heti asiaan.

-- Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis

hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme.

Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään

kuninkaalle.

-- Vastustan! huusin jälleen.

-- Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas

kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. -- Kirjoitus lähetetään

asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä

entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden

sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi

jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut,

kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä

minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin

ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston

ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin

siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten

kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi,

kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut

liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.

Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin

kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän

tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä

mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni,

mutta sitten taipua enemmistön mukaan.

Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa

heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän

ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli

näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet

lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.

En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani,

heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin,

ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi

häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen

vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:

"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla

puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa

ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa

vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko

Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux,

joka pitää hyvänään korvapuustin!"

Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat

tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli

melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa

ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan

minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen,

koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista

vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja

silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan

en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn,

sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de

Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut

mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld

puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin

oikeuden puolella.

Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin

vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St.

Alais löi Saux'ta."

Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni,

vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia

vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus,

vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä

montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa

Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n

vaakunaan.

Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan

samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista

ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti

ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä.

Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen

ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen.

Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju

ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta,

vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi

tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi

tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja

kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme

jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli

tapahtunut.

Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut

tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.

Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton

huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"

Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme

vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen

ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se

oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa

puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin

loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan

madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.

Yksi huusi yhtä, toinen toista -- että kadut tyhjennettäisiin, että

lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto

kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis

St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja

vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi

kätensä.

-- Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille

ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on

levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.

-- Mitä? Mitä? huusi joku,

-- Että Bastilji on kukistunut.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti -- eikä ihmekään! -- Mutta

kaikki vaikenivat.

-- Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan

hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. --

Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?

-- Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja

varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri,

murhattiin julkeasti.

-- Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi.

-- Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.

Louis pudisti päätään.

-- Pelkäänpä, että se on liiankin totta.

-- Ja herra de Launay?

-- Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.

Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina,

melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli

vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli

seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta,

mahdotonta! -- Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin

kuvernööri?

Vanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.

-- Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?

Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa.

Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi

malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia

tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista,

jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat

maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla -- tukahdutti kaiken

varovaisuuden.

-- En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän

ivallisesti, -- mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät

Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval

on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet.

Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja

asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet

kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet

Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin.

Ne ovat --

-- Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.

-- Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.

-- Ja mitä kuningas tekee?

-- Hän ei suvaitse -- tehdä mitään, kuului katkera vastaus.

-- Entä parlamentti -- ja kansalliskokous Versailles'ssa?

-- Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.

-- Se on siis Pariisi?

-- Niin, se on Pariisi.

-- Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?

Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen

ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan

parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut

oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi

kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.

Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan

johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella

puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.

-- Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena

ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin

aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava

porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko

ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin

kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän

kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa

voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta,

aatelistoa, papistoa -- koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki

mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin

ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän

kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin

yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle

leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina

ollut ja on loppuun asti oleva.

Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin

oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu

suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden

menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten

pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli

järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan

historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla

kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät

suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan,

mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla

enempää kuin jo tiedettiin.

Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän

kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri

surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan

hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin

tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä

lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.

Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta

Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut

ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain

käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien

pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin

siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky

veti kaikki ajatukset puoleensa.

Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien

tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä

tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa

oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen

edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.

Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä,

minkä tiesimme -- tärkeitä uutisia nimittäin -- ja jos ei kansa olisi

tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut

toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta

laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt

tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen

toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.

Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme.

Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat

pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut

ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan

perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä

se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt

tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua

pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme

sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto,

mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä,

hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät,

uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.

Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja

hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen

minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti

ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli

väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja

etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa -- Bastilji on hävitetty

-- oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme:

kansan.

Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä

aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies,

joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki

edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan

itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä

rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt

suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon

ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi,

mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä

kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.

-- Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. --

Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian --

Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.

Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme

kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen

päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin

säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet

eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!"

Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.

Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt

ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut

pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta

aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n

murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin,

nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.

St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle,

iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin

väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti

miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän

aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon

taaemmaksi.

Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä

ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja

samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti

kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi

seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet

miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt

häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti

miekan tuppeensa.

Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän.

Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla

esille, polkeakseen hänet maahan.

Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret

kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä.

Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.

Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari

miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi

minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi

ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo

ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan

eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen.

Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran

pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa.

Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin.

Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri

haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.

En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "_vive_" sanasta

on vaan askel "_à bas_" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni

siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.

"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja

työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan

toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji

hävitetty" -- kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille,

koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se

oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön

kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin

tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja

kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.

Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin

maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli

nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei

sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti

kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan,

sanoi hän epävarmalla äänellä:

-- Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä

lähteä kotiin, herra Saux?

Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki

aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut

olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat

joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä,

eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra

de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui

Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti

tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.

-- Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa

menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.

Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta

väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt

käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti

lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä.

Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun

väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de

Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan

vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan.

Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat

eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.

Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä,

hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla

käytöstapaa.

-- Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi

hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan

kovakouraista, herra kreivi.

-- Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä

jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa

niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.

-- Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti

esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.

-- Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.

-- On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka

minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois -- kun kuningas

kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.

Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan

kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa

avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten

seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte

syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja

esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava

joukko kintereillämme.

Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja

portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi

rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi.

Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi

sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi

huolestuneena, oliko hän haavoitettu.

-- Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de

Gontaut.

-- Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän

aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun

jutun Bastiljista.

-- Joka on tosi.

-- Mitä? Että Bastilji --

-- On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.

-- Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. -- Niin vanha mies!

-- Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella,

kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi

-- kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret

kasvoilleni -- ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.

Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa

Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut

de Launay'n.

-- Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot!

Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!... Kaiketi on jo kuningas

rangaissut heitä.

-- Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais.

Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin.

Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli

pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan

pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de

Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä

hyvinkin pahoin.

Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian

laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse

muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka

pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin

kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja

astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.

-- Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, --

henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti

hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux

pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.

-- Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.

-- Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse

tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei

tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.

Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä

sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun

kiinnitetyt.

-- Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla

tekemisissä tuollaisten kanssa? -- Ja hän osoitti syvästi halveksivalla

liikkeellä kansajoukkoa. -- Tuollaisten roistojen, jotka --

-- Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä

ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa.

Sentähden täytyy meidän --

-- Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. -- Mitä ihmeitä?

Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?

Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani

ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!

-- Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään

vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa

suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin

otaksutte.

-- Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa

edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö

sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan

tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla

julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö

se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos

isänne --

-- Tämähän on surkeaa! huudahdin.

-- Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata,

että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat

jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset

unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa,

että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen

sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole

siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä _teihin_ tulee,

-- jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli

puhetta -- niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä

on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei

enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat

rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa

omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja

rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja

Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos

haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan,

eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois,

koirankoppeihinne menkää, sanon minä!

Hän potkasi jalkaa kiukuissaan -- ja miehet luimivat tiehensä,

ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen

uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken

kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat

murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta,

pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä

kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja

silmät liekissä.

-- Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne!

Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille

suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia -- en

minuuttiakaan.

Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi

ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.

-- Te olitte isäni ystävä, sanoin.

Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.

-- Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut

minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista,

olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva

markiisitar!

Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.

Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan

kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli

kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti

nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!"

kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta

päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.

Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei

kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn

edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet

pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua

häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.

Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.

Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen

ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa

asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen,

vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli

sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli

huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan

vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut.

Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu,

seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?

Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se

oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni,

oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään

kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä --

senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa -- niitä oli kansa kyllä

osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se

ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille

etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?

Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut

luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen

voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut

mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän

loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla.

Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun

valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi,

mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme.

Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!

Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen,

joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia

ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset

levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein

kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein

sanansaattaja.

Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi

kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen

jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo

tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat

matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja

vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi

rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä

tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin,

jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan

linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä _le carcan_ oli ollut.

Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet

kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä

ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen

kaulalla.

-- No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.

-- Olette siis jo kuullut?

-- Buton kertoi minulle kaikki.

-- Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet

Cahors'issa!

-- Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit

elävästi. -- Sanon vieläkin kerran -- se on tapahtunut. Se on

tapahtunut, herra kreivi.

-- Niin, jotakin, vastasin varovasti.

-- Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut

Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra

kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin

nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, --

Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä

keskeytin häntä. -- Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka

sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. -- Siitä tulee meidän pitää

huolta, vastasi hän.

-- Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen

tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin

neuvojanne kuulla.

Hän alttiisti suostui.

-- En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria

uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.

-- Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen

selästä.

-- Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi

hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.

Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon

Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.

-- Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.

-- Amen, vastasi isä Benoit.

Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa

(joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa

ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen

uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen

jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat

innostuksesta. -- Tämä on loppu, sanoi hän, -- olkaa vakuutettu siitä,

että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha

on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja

sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää

sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.

-- Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta

jäljitellen.

-- Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra

luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä

myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta

ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän -- pelkkä nimi

vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.

Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut -- kohtauksesta rouva

de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä

torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua

talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella.

Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin

huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi

"Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin

silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista

peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja

puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin

hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.

Neljäs luku.

Lähetystö.

Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi

kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi

ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen

neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin

kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut

katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut

hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita

luulin hänellä jo kielellä olevan.

Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki

lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen

lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku

hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin

kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut _le carcan'in_,

hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin

ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin

-- kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi

minua ajamaan kansan asiaa omanani.

-- No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä

siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin

nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja

vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja

hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.

-- Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin

aatelissukua.

Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä

hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen

sanainsa tarkoittavan.

-- Ja siitä syystä siis tahdotte --

Hän nosti torjuvasti kättään. -- Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en

tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani

kautta köyhäin ystävä. Mutta --

-- Mutta mitä? puhkesin sanomaan.

Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi

teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni

kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän

alareunassa oli hänen nimensä.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin

itsekseen. -- Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala

hänelle rauhan.

Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja

epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja

pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä

pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. -- Adrien du Pont Saux'n

kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin

hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies

ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.

En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi

kolmannen kuvan eteen.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja

pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen.

Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen

naimisissa erään Rohan'in kanssa.

Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan

luo. -- Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on

mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja

Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli

La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna --

haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä

ja rasituksista. Kristitty sotilas.

Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti

kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin

kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet

kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut

ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.

-- Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.

-- Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. -- Mutta

mistä syystä juuri nyt sen sanotte?

-- Minä en uskalla neuvoa teitä.

-- Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.

-- Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni

ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta -- kansan asia on kansan.

Jättäkää se kansalle itselleen.

-- Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. --

Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle,

että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi

valtaa - kuningas ja kansa.

Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan

pöytään.

-- Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä

käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai

tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja

tiedän mitä se tahtoo sanoa.

-- Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa.

Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan

vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin

hyväksyitte sen.

-- Se oli jalosti tehty.

-- Entä nyt sitten?

-- Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa

loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan

puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa

äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja

vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että

syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko

aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan

käskyläiseksi, silloin -- tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja

hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi -- näkisin

teidät mieluummin vertaistenne joukossa.

-- Kansaa vastaan?

-- Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.