Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei
herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä —
vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan
tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen
ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet.
Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka
vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte
pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen
soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari
luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä
kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski
asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen,
ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät
tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa.
Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä
ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet
kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä
katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi
pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren,
lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset,
uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille
polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja
ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui
hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä
häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja
totisesti katsahtaen häneen...
"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa...
"Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski,
ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja
ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei
tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi,
pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski
siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen
häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin
väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan
jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä
hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo
lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin
pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään
katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos
hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan,
ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.
— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen
ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?
Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.
— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään.
Kuulitteko mitä eilen tapahtui?
— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä
kiireemmin.
— Te olette siis tyytyväinen?
Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.
— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä,
minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä
pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden
perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni
Jumalan nimessä.
— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan;
mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä
ainoatakaan sanaa .. J?
— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch... Ja kuitenkin
olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan...
— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te
tahdoitte sanoa?
— Kenties te saatte kuulla minusta... mutta olkoon miten tahansa,
unhoittakaa... ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.
— Minäkö unhoittaisin teidät...
— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.
— Liisa, yritti Lavretski sanomaan...
— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon
ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.
Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan
katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein
nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.
He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.
— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.
— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki
on kuollutta, ja me olemme kuolleet (_Alles ist todt und wir sind
todt_). Oikeallehan teidän on mentävä?
— Oikealle.
— Minun on vasemmalle. Hyvästi!
Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan.
Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa;
Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut
vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia,
kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti
suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän
huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella;
lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.
— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä
huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi
hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden,
että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään,
en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden
vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.
— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor
Ivanitsch.
— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen;
minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne...
— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.
— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän
edeltäkäsin valmistamansa puheen.
Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että
miehensä kiitti häntä sydämessään.
Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua
matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa
elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi
Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan
itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten
taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta,
laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili
Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi
hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin
lupauksensa.