Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti,
valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja
nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva
seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli
syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet,
alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen,
pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet,
sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja
kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä,
touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui
vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää,
jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi
polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.
Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa
ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja
rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki
silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.
— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi
Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori
ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!
Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.
— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.
— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä
tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään
ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo
tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä
tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en
voi, en voi.
— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään...
— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä
minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit
vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse
itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat
joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?
— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.
— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani!
rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan
hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise;
mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi
ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.
— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.
— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa
Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen
hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei
sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan
löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, —
viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se
haihtuu. Kärsi vaan hiukan.
— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!
— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi,
ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!
— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa
tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.
— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää
suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.
— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua;
minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?
— Minä... minä tahdon... Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa
vasten... Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla
äänellä.
Vanhus hypähti vuoteelta.
— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä,
Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni,
nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.
Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.
— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt,
olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta,
kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen
läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut.
Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja
siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä
omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut;
kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa
Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä?
minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle
hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua
kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää
pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden
yksin...
Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.
"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä
hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä;
mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?"
Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut,
vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin
Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä
tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä
luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä;
alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan
kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on
sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta.
Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin
vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot.
Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala
anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla
niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää
jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan
taatto...!"
Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.
Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin,
mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna
uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille... mutta ei sekään
auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui
Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa
Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria
Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua
päätöstänsä muuttaisi.
* * * * *
Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara
Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan,
jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman
asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina
ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion;
hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut
Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla
ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa
Panschinin yli.
Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että
Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään
ääreen.
Jälki-lause.
Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät... Mutta mainitkaamme
ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin
kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen
vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran
eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa,
ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat
häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo
ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan
saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä
on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret
kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula
eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut
iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat
"tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän,
jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa
naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia
sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää.
Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor
Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista,
odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi,
mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma
ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan
dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy
näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva
Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta,
ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa,
että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta,
lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi
tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden
lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän
luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime
aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut
kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä
vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat
nimittivät häntä "_le gros taureau de l’Ukraine_" [suuri ukrainalainen
härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa,
mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.
Ja niin... on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta
kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas
sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n
kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria
Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät
olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut
punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä
ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä
huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas
hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo
kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi
vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan
kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten
kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut
elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko
ystävättärensä haudalla rukoilemassa... Tuli hänenkin aikansa, ja
luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan
talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan,
pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi
tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria
Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli
O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren,
nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on
kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan
elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut
nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat,
irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten
sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi
sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu
ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia
letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen,
illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit
sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".
Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon
asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta
vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä
naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin
huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös
ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat
kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään
yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät
portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies,
matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän
seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan
katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa.
Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin
ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen
jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät
tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he
katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet
hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi
tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?
— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.
Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että
tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen
tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan
ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät
samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti
itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa,
hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen,
nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko
joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat
kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi
pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa —
melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta
takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki
istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia,
kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.
— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti,
emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.
— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.
— Siitä saakka on äitikin jo kuollut.
— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra.
— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm...
— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski.
— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan
jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin.
— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia?
— En tiedä; tuskinpa.
Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi
kaikki nuorten kasvot.
— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena.
— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä.
Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan.
— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria
Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa
sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa.
— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty
nauru.
— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki
hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa
nyt vähän kerrassaan parata.
— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin
kysyneeksi.
— Aina vielä samassa.
— Kirjoittaako hän teille?
— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää.
Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli",
ajattelivat kaikki.
— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen,
se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen
kasvamaan.
Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,
oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia
onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut,
vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne,
jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon
tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut.
Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat
hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden
siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat
kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan
umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja
syreenien tuoksu.
— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen
pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen
viisi.
— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä... Taikka etkö
sinä lue itseäsi?
Leena punehtui hieman.
— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään... alkoi hän.
— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet
kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni
on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette
tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat
ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus
voi korvata, ne ovat: muistelmat.
Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan
naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn
lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä
seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.
Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi
pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä
sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon
vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä,
Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten
astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä
huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa
elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa
oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä
raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut
hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili
mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa,
nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien
ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin
Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa
itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan
viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut
muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä
kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta
omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä
salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan,
vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen
saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin;
se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa
vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus
olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin
oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten;
hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle
talonpoikiensa aseman.
Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä
samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran
turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen
nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan
nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin
elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha:
hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa,
kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa
ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne
olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne,
taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka
säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän
täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus
olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen
on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin,
niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan
kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi
tarpeeton elämä!'"
Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan
huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat
entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten
varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin,
sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.
* * * * *
"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten
kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä
elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä
siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa
luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden
pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla
nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin
katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät
hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä
olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin
toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat?
Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia
tunteita... Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse.