Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen
odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi
hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin
pelkäävän jotakin.
Lavretski astui sisään.
— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.
— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää
teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä
luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin,
istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte,
lisäsi hän, vaimonne on saapunut.
— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.
— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni,
ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta
tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että
olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä
maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille
mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä
vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne:
huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä
astumasta talooni, — ajatelkaa?
— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski,
te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille.
Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa;
tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata
häntä — siinä kaikki.
— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch,
huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina
odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton
— ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän
puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä
sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen,
että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.
Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.
— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille,
jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte,
kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan
totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän
teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’,
sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä
ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu...
Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!
— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun
olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä
katumustaan lauloi, vai miten...?
— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan
tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin
tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan
surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä
ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion
taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää
vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_,
mitä te?
Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.
— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka
hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja
venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista
kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei
hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch,
että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan
teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse;
mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.
— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni,
mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?
— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi
suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille
tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän
kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa
minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä
rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä
täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus,
kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista
äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä,
Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.
Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä
pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien
päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä
hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"
— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun
tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo
sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor
Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte
vastaan vaimonne minun käsistäni...
Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi
myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara
Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän
kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan
Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.
Lavretski peräytyi askeleen.
— Te olitte täällä! kiljasi hän.
— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei
mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan
verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan
minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä.
Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää
pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja
minun siunaukseni...
— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä,
mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia
kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta
saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa
tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille
ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne
tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä
te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö
minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö
minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä
en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te
siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta.
Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne,
niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin
vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin
teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä
hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te
tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että
elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon
alla — eikö niin?
— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
Pavlovna, nostamatta silmiään.
— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
Dmitrijevna.
— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.
— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä
on, minä suostun siihenkin.
Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta...
— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun
elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien
teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää;
se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette,
minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te
nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme
tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan,
että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä
rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä
sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne
elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne,
rupean sanomaan teitä taas vaimokseni...
— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna,
jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.
— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski,
hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa,
Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä
lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.
Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.
— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen
jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili
samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää
häntä pelastajakseen.
Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta
sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara
Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet
oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan,
langeta miehensä jalkojen juureen.
— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä
teille; langetkaa.
— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin,
vakuutti Varvara Pavlovna.
— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna.
Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen
edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa
minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän
lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.
— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä
ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen
polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä
vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne
hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.
Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi
sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.