XLIII.

Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen

odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi

hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin

pelkäävän jotakin.

Lavretski astui sisään.

— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.

— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää

teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä

luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin,

istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte,

lisäsi hän, vaimonne on saapunut.

— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.

— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni,

ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta

tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että

olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä

maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille

mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä

vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne:

huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä

astumasta talooni, — ajatelkaa?

— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski,

te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille.

Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa;

tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata

häntä — siinä kaikki.

— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch,

huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina

odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton

— ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän

puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä

sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen,

että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.

Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.

— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille,

jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte,

kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan

totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän

teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’,

sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä

ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu...

Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!

— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun

olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä

katumustaan lauloi, vai miten...?

— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan

tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin

tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan

surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä

ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion

taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää

vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_,

mitä te?

Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.

— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka

hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja

venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista

kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei

hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch,

että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan

teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse;

mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.

— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni,

mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?

— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi

suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille

tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän

kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa

minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä

rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä

täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus,

kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista

äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä,

Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.

Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä

pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien

päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä

hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"

— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun

tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo

sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor

Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte

vastaan vaimonne minun käsistäni...

Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi

myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara

Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän

kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan

Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.

Lavretski peräytyi askeleen.

— Te olitte täällä! kiljasi hän.

— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei

mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan

verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan

minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä.

Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää

pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja

minun siunaukseni...

— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä,

mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia

kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta

saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa

tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille

ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne

tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä

te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö

minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö

minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä

en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te

siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta.

Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne,

niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin

vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin

teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä

hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te

tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että

elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon

alla — eikö niin?

— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara

Pavlovna, nostamatta silmiään.

— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria

Dmitrijevna.

— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.

— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä

on, minä suostun siihenkin.

Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria

Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara

Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta...

— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun

elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien

teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää;

se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette,

minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te

nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme

tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan,

että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä

rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä

sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne

elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne,

rupean sanomaan teitä taas vaimokseni...

— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna,

jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.

— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski,

hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa,

Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä

lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.

Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.

— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen

jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili

samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää

häntä pelastajakseen.

Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta

sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara

Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet

oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan,

langeta miehensä jalkojen juureen.

— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä

teille; langetkaa.

— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin,

vakuutti Varvara Pavlovna.

— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna.

Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen

edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa

minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän

lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.

— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä

ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen

polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä

vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne

hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.

Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi

sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.

Aatelispesä · 第 47 / 49 题