Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän
tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei
tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää
heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä.
"Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni",
ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa
edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja,
kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski
tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän
pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja
antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä
harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin,
mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa,
hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja
keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja
kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti
lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi
mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa
oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta
pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus
auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa
Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän
istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla.
Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi
kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.
— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta
ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä
olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin... jotenkin.
Lavretski istahti tuolille.
— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin,
tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.
Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle;
mutta ämmä ymmärsi hänet.
— Liisa... niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna,
sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve.
Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi?
Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta
ja soitosta.
— Millaisesta laulusta, tätiseni?
— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte,
_tuetit_ pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja
tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin
että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun...
Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset,
kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon
suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.
— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut,
vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.
— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista.
Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan,
onko se totta?
— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.
— Onko rahaa pyytänyt?
— Ei vielä.
— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko
terve?
— Terve olen.
— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä... onko hän alhaalla?
— Alhaalla on.
— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on
pannut? kyllä hän tietää.
— Tottelen.
Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui
liikkumatta paikallaan.
Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski
nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.
— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä
kirjani, kirjan mihin olet pannut.
— Millaisen kirjan, täti?
— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua
kutsunut... No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet
Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?
— Eihän mitä.
— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään,
soitetaanko taas?
— Ei, korttia pelaavat.
— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän
puistoon jaloittelemaan. Mene.
— Eikä, Marfa Timofejevna...
— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon
yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni.
Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?
— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.
— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.
Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen
huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin
ja sulki sen.
Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen
käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.
— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.
Liisa otti käden kasvoiltaan.
— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.
— Rangaistuksi, toisti Lavretski... Mistä te olette rangaistu?
Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta:
ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat;
hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.
Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.
— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki
on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.
— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te
tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta
täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille
jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch,
täytyy sopia vaimonne kanssa.
— Liisa!
— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa... kaikki,
mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.
— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen
valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta _nyt_ sopia hänen
kanssaan...! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta
enhän minä voi pakoittaa sydäntäni... Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.
— En minä teiltä vaadikaan... sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen
kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä
taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.
— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten
velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?
— Minä tiedän sen.
Lavretski liikahti äkkiä.
— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.
Liisa myhähti tuskin huomattavasti.
— Oi, ei! äännähti hän.
— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme
voineet olla!
Liisa katsahti taas häneen.
— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
Jumalasta.
— Niin, sen tähden kun te...
Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna,
tanukka kädessään.
— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin.
Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan
toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin
vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin
puoleen.
— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.
— Käytkö sinä alhaalla?
— Tänään — en.
— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun
luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle
siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä...
Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.
Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.
— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni
pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.
Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin...
— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski
(ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna
teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te
tiedätte että minä teitä rakastan... niin, minä rakastan teitä, lisäsi
hän katkonaisesti mutta ei... ei.
Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.
— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.
Ovi narahti... Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi
sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa,
käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.
— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.
Liisa nousi heti ja meni pois.
Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää
hyvästi.
— Fedja, sanoi tämä äkkiä.
— Mitä, tätiseni?
— Oletko sinä rehellinen mies?
— Mitä?
— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?
— Luullakseni, olen.
— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.
— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?
— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet,
ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi
nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja,
no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala;
mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin
kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan
kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä,
ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta
antamasi sana muista. Mene, mene.
Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia... palvelija
juoksi hänen jälessään.
— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.
— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi... yritti Lavretski sanomaan.
— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on
yksin.
— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.
— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.
Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.