Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein
koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa:
suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta.
Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena
päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä
voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän
oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen
halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli
hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän
itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö,
jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se
oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen,
rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan
autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää
niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa... Mitäs? tahtoisitko
sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset
ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon
hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit
tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan
juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi,
sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin
poika perhosen jälessä..." Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen
ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä,
samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita,
kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa
voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä
kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin
lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä
tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se
teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua
vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo
palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä!
matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan.
"Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö
minun lannistuman tähän... joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut
sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä
pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle).
"Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein
pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi
kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä,
niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu.
Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän
ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun
tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä
pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha
juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti.
"Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen,
pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin..."
Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se
oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa
järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja
seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen
kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana
samoin katsoen eteensä tielle.