Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna
voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti
Panschinin tulon.
Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään
ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen
puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään
astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan
saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen
täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli
partaveitsi sivellyt.
— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina
edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.
Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella,
kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin
Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin
kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja
istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi
Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve,
ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan
kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja
kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen
ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän
edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän
häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa
värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi
ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon
kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin
vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara
Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan
tekin taiteilija, _un ceonfrère_", — lisäten vielä hiljemmin: "_venez_!"
— ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: _venez_!
vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon.
Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit,
toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut,
olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.
— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, —
huudahti Maria Dmitrijevna.
— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän
kiireisen katseen. Istukaa.
Panschin rupesi kursailemaan.
— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.
Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.
— _Charmant_, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, _vous avez du
style_, toistakaa.
Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä
Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti
värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen,
kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään
huuliensa tasalla. Panschin lopetti.
— _Charmant, charmante idée_ — sanoi hän tuntijan arvokkaalla
vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain
naisäänelle, mezzo-sopranolle.
— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen
kirjoittanut, vaan väliaikoina... mutta laulatteko te?
— Laulan.
—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.
Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta
poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.
— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin
puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu _Son geloso_, tahi
_Laci darem_, tahi _Mira la bianca luna_?
— Olen minä jo laulanut _Mira la bianca luna_, vastasi Panschin, mutta
olen jo aikoja sitten unhoittanut.
— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.
Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä.
He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi
häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen
kaksi kertaa: _Mira la bianca lu... u... na_. Ääni Varvara Pavlovnalla
oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen
taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti,
mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin
liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin
kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme
Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman.
Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään;
hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski
ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään,
— vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan
kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta;
hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "_assez de musique comme ça_"
[piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä
ristiin. "_Oui, assez de musique_", toisti Panschin iloisesti ja
rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan
kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria
Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan.
Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän
hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan
ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta
sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen,
puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä
suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen,
ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän
paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden
kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia.
Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara
Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja:
George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti,
vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria
sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi
kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen
nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään
huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea,
mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä
rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana
ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin
vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen... mutta kummallinen
asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein
yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä,
ja silmänsä puhuivat.... mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, —
on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa
puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti
itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut;
hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen
leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen
voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina
puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset
kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara
Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut
kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet
jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen
oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe
tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski
palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi.
Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista,
siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna
tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen
alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen,
hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla
vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi
sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia,
sanoi puoli-ääneensä: "_elle n’a pas inventé la poudre, la bonne
dame_" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin
oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan
hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa
lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria
Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän
häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän
(onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "_je crois bien_!" [Minä luulen!]
Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi
istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan
estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara
Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat
tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.
— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.
— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.
— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, _en artiste consommée_.
— Tulkaapa tänne, _ma chère_, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.
Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen
luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria
Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä
ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti
Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt
heti tahtoi ilmaista.
— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa
sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta
koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.
Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani
kätensä kauniisti yhteen.
— Te olisitte pelastajani, _ma tante_, sanoi hän surullisella äänellä,
minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä
olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi
minulle anteeksi antaa.
— Oletteko te... todellakin... alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana...
— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli
hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen... Vaan toisekseen, minä en
tahdo puolustautua.
— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria
Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan
häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan
leijonatar todellakin!"
— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.
— Niin, minä en ole terve.
— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä
ymmärrän teitä.
— Mitenkä?
— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan
ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.
Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli
salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.
— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.
Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara
Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan
Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan,
lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti
kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja
puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: _au revoir!_
Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä
koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären
hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas
puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta
kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi
helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän
missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään
tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo
koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili
huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa.
Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos
vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi
Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.
"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä
että minä olen hiljainen mies... mutta mitä hän oikein nauroi?"
Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.