Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara
Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan
häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai
uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja
istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen;
ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla
askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan,
melkein notkisti polvensa hänen edessään.
— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä
Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta
teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.
Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan
käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten
geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti
ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi
nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein
jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa
pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin
miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja
hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon
vaikutuksesta.
— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en
aavistanut... toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä.
Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja
vaimon välillä...
— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin
olen kaikkeen syypää.
— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.
— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen
tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.
— No! Ja mitä hän?
— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa,
pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta
läsnäoloansa.
— Se tahtoo sanoa, hän ei... Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria
Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän
hänellä on hellä.
— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla
minua loppuun asti... Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle
Lavrikan asuntopaikaksi.
— Vai niin! Se on kaunis maatila!
— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta
minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.
— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei
pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka
te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. _C’est étonnant_.
Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.
— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna,
minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en
milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.
— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch
teitä ollenkaan odottanut... Niin; uskokaa minun kokemustani: _la
patrie avant tout_ [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja
näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?
— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois
olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame
Baudran’ilta.
— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta... Kuinka kaunis
ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon
miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos
ei muuta.
— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas
täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän
kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, —
ihmeteltävä ompelijatar.
— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä...
— Häpeä... toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa
minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!
Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.
— _Vous êtes charmante_ [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te
ette ota pois hattua, hansikkaita?
— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin
kummastuen, löi kätensä yhteen.
— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon.
Minä... minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi
hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on
hiukan kipeä tänäpänä.
— _O, ma tante_, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja
pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.
Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui
sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet
vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen
kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi
kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat
hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä,
hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän
kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari
kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili
syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään
sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa
heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare
saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan
reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen
englantilaista _Victorian Essence_ hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla,
kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi
itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset
Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne
liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.
Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.
Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta,
luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen
vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta
häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille
toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä
hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta
hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse
itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria,
vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!"
ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni... Hän
seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata
sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli
kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara
Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan,
kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti.
Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä,
teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin
olevan... hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen
sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä
vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten
että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään
inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin
tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli
Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään
Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: _mais elle est
delicieuse!_ [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva,
pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla
uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa.
Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä,
alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa... Kovasti ja kipeästi alkoi
Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan,
jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna
tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen
alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen
huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara
Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on _hän_ siis rakastanut."
Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi
kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria
Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.
— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen
pianon soittajan.
— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna,
hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia
sormillaan. Käskettekö?
— Tehkää niin hyvin.
Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin
etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.
— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.
— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.
— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen
häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka
konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs
saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan
hurmaatte soitollanne.
— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna,
hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.
— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä
se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen
kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja
runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.
— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?
-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä —
_et à Petersbourg_. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu.
Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän
on täällä valtion uskottuna... tuleva ministeri, huomatkaa!
— Ja on taiteilija?
— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
tänä iltana luokseni saapumaan; _toivon_, että hän saapuu, lisäsi Maria
Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.
Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista
tällä kertaa.
— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa
pianoon.
— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. _Un
jeune homme accompli_, huomatkaa.
— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.
Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia,
alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein
vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti
soittonsa arialla "Säteistä". _Fra poco_... hän huomasi, että iloinen
soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat
kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.
— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.
— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.
Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä,
kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti
Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen
mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna
huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden
lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria
Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti
tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut
katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan,
vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä,
aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt
mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi
vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi
hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin
hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi,
Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka
vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli,
— aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä
ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä,
ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli
selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia;
Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja
ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei
osannut tuonlaista naista ymmärtää!"
Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa,
vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän
on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.
— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna,
kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla
itselläni on usein senlaisia pistoksia...
— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.
Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille
istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi
hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella
vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti
itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois
käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä,
ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan,
sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa
Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita,
hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan
kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä,
korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain
edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja
Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella
nenäliinallaan.