Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O----n kaupunkiin oli ikävä
Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt
tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta,
ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle.
"Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä
pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa
lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa
kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa.
Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu
vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän
Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut
aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän
kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas
pois kasvoiltaan.
— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä,
minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan
sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon
päin.
Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria
Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois
lähtiessään sanoi hän Liisalle: _votre mère vous appelle; adieu à
jamais_... [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen
selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni
Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut
hänelle onnettomuutensa.
— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi
valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit?
Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi
Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin
toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit?
Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut.
Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun
herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias,
surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah,
minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka
luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko?
Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria
Dmitrijevna hänet pois luotaan.
Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää
keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen
jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein
vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven
jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä,
silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei
vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen
näköisenä.
— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja
katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet
oppinut, tyttöparka... Anna minulle vettä; en voi puhua.
— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle
vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.
Marfa Timofejevna pani pois lasin.
— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä
Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin
minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?
Liisa kalpeni.
— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna.
Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta
siitä; eikä Sandra valehtele.
— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.
— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle
vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.
— En.
— Kuinka niin?
— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui
minua.
— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?
— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan
pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!
— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa...
— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?
— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.
Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon!
kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin;
hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon
kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta
kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun
minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti
maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat
ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan
häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa.
Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin
pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin
noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka
en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin... Vain leski!
Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään.
Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista
alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki
jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi,
odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti
hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui
hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja
Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan
niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen,
jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa
— rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko
elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta
tätä yhteyttä voisi eroittaa.