Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle
juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli
pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet
ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän
on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi
kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä
isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden
valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut,
ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan
rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut
saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita... ja hän kirosi
itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.
Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan
ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä,
happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään
näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan
katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.
— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille
soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät
Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi,
katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.
— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä,
tietämättänsä, rupesi nauramaan.
Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes
myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.
— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin... minä lu’in
sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.
— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.
— Niin, aivan äskettäin.
— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?
— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä... minä olen onneton ihminen.
Ja hän naurahti taas.
— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.
— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne
kirjelapun?
— Hm. Saisinko tietää kelle.
— Elisab...
— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.
— Huomenna, mitä aikaisemmin.
— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.
— Ja tuokaa minulle vastaus.
— Ja tuon vastauksen.
Lemm huo’ahti.
— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,
Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta,
pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot
seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan,
rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.
Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla
silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata
itsensä.
Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan.
Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta
kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni.
Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi
katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos
talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja
heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle
pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään
me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi".
Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi
asuntoonsa.
Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä,
valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia.
Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi
häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä
työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa
edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden
toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta
hieman lauhtuneilla silmillään.
Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut
itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt
häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.
— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin
hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä
en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin
yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle
mahdotonta.
Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se
on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole
nainenkaan."
— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja.
Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin
teiltä loppuivat kaikki rahat.
— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni,
minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa... siis tässä esitykseni: te
voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä;
kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette
samaan vielä, kaikki tarpeenne... tyydyttekö siihen?
Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.
— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat
hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te
suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan
kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?
— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski
kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa...
— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti
nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch... (Feodoriksi ei hän enää
häntä nimittänyt).
— Mitä teillä on tarvis?
— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista;
voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten...
— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä
nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille
ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja
sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.
— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä
ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin
saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän,
ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle
unhoittanut.
Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara
Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän
näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen
pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta
näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi
valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita
ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan
näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä...
Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa:
brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua
matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski
Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä
yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin,
antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä
palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.