Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski
Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen
ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia
otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut
heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija;
kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät
olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa
Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan
sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin
epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen
kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa
hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä,
toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru;
hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia
ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira
Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan
hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni,
on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun
Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen
korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa
kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja
saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.
Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien
tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja
ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa,
näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui
hän yli vierashuoneen kynnyksen... Hänelle nousi vastaan nojatuolista
nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille
kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti
su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa
juureen... Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.
Hengityksensä oli salpaantumaisillaan... hän nojautui seinään.
— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä
viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.
Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen
vaalenneen ja lihoneen.
— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti
väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä
vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä;
mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni
kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti
tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän
vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa...
_puis, j’ai été si malade_, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän,
silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni
levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt
mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai
en teidän, minun tuomarini, eteen — _paraitre devant vous, mon juge_;
mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne,
saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa.
Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan
tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon
rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni —
oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni,
minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä
viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä
hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä
olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti
itkemään.
Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.
— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista!
Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta... Se
ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!
Lavretski seisahtui.
— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.
— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä
tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä
mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän
anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te
neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän
käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.
— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla
äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut... ja nyt, enemmän
kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää
vähäksi teidän eläkkeenne...
— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet
Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka... vaikka tämän enkelin
tähden... Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen
huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu
tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen
punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen;
lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään
kaulasta pullealla kädellään.
— _Ada, vois, c’est ton père_, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten
kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, _prie le avec
moi_ [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]
— _C’est ça, papa?_ [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.
— _Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes?_ [On, lapsukaiseni,
rakastathan sinä häntä, niinhän?]
Sitä ei Lavretski enää kestänyt.
— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja
meni ulos.
Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään
nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet
vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä
tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.
— _Eh bien, madame?_ kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan
Parisista, päästäen irti kureliiviä.
— _Eh bien Justina_, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta
minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle
hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa
hankkia lampaan kylkipaistia Adalle... Tosin, niitä on täällä vaikea
saada; mutta täytyy koettaa.
— _A la guerre, comme à la guerre_ [Sodassa kuin sodassa], vastasi
Justina ja sammutti kynttilän.