Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme
muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo
kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli
vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä,
aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas,
kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus-
ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa
turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia,
eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli,
puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas
työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu
kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän
kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa
ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään
Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin
kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä
vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja
herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen
huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan
neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan
hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli
pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin
linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan
vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin
ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia,
eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi:
tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan
selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään.
Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut
hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä
nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman
takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka
tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "_tout ça c’est des betises_"
[kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta
puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä
muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän;
mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.
Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta
perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle;
toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen
isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut
itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton
kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias,
rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä,
hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen
kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi;
Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti
hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin
ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli
valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat
kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä;
hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan
untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov
kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan
muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa
kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan
kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois
silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä
kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda
hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin
niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti
hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden
kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa,
uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa,
lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä
viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä,
jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda,
jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi
herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa
vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi,
vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei
ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja
käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi,
otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä
oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet,
eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen
tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja
jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois
kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena,
rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten
antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti
neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja
ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään
hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi
päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän
vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja
kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei
onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti
Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne
olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..
Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle
talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti
hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi
ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan
kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta,
lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.
Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot;
mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli
itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa
ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet
isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on
harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi
hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa
harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti
hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen
kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden
kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä
vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli
rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei
hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti.
Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden
kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina,
läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja
istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa,
pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti
nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan
Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella
äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin
marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa,
kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä
pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka
heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat;
kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia.
"Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia...
Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse
tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja.
Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva
tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä
pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle,
melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan
hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen
ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin
hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon
raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen
tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty
sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen
sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään
tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli
johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se
merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin
milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi
itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan
hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen
ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja _tout ça c’est des
bétises_ huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen
rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle
juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän
taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.
Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan
sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei
ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki
päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä
huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä
jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa
päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin
pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti
salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään
Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut
hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle
ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden;
erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut
hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti
hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle
maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli
omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi
vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi
tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen
yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse
sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen,
hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden
hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen
huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden
hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa
peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä
rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa
autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka
häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.
Senlainen oli Liisa.