Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan
aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut
Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo
itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän
ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon)
inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä.
Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan
hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen
järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet
tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi
kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään
ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan
ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan
tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat
harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet
ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että
rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat;
mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen.
He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat
pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui
sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten
lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen,
kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen
tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä
liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille
itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä,
ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon
ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.
Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja
Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla,
seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen
pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä
lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät
Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen
"kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä
täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria
Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään
nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin
hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi
kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen
pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään
tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he
erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä
niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt
kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli
hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan
hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän
läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti;
hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan
ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta.
Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui
kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.
Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä
pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja
nostellen hartioitaan.
"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.
Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän
astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle
äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa
yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean
ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki
punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä,
jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen
selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään
ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin
kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden
kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei
mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla
lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on
joskus istunut... Tuli katosi Liisan huoneesta.
"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan
hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.
Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen,
kolmanteen... Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se
Liisa? Eikö mitä..." Lavretski nousi... Välähti tuttava kajastus,
ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot
hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli,
asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa
puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine
vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.
— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.
Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.
— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.
Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi
Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä
häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.
— Te? äännähti hän. Tekö täällä?
— Minä... minä... kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä
kiirii ja saattoi penkille istumaan.
Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa,
liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta
kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse
seisomaan hänen eteensä.
—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi... Minä...
minä... minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.
Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta;
tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan
tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen
ja peitti kasvonsa käsillään.
— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi
polvilleen hänen jalkojensa juureen...
Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään
kiintyivät lujemmin kasvoihin.
— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä
liikahti... Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te
rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.
— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me
tässä oikein teemme?
Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt
vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.
— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.
— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis
uhraamaan teille koko elämäni.
Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti
katseensa taivasta kohti.
— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.
— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?
Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten,
ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle... Tämä kumarsi hieman
päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli
jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin
ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen
tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan.
"Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän
on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä
soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui:
säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana
ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan.
Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta,
yläkerran ikkunasta.
— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm!
toisti hän kovasti.
Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja
hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.
— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?
— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden
päästäkää minut sisään.
Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa
avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui
huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti
käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa";
itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten
ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut
kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu
valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta,
se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista,
salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.
Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta.
Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta
vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa",
kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan
katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla
äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun
tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa
ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä
sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti
pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa
puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili
häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä
luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän
yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa:
ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja
vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin
hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.
— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä
tiedän, tiedän kaikki.
— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.
— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä
tiedän kaikki?
Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen
vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.