Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla.
Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja
vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin
avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei
halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä
tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon
ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi
hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan
Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian
tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin
runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla
käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi
hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa
sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän
kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään.
"Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän
kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on
valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse
Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet.
Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me
sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme
sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi;
millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme
('_le cadastre_' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat
viisaimmat päät — _les meilleues têtes_ — jo aikoja, sitten siitä
vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan
hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua
nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän... ihan
oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä;
mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä
muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella
Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies
luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski
oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa
ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli
huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla:
näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan
muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa
syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat
kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa
sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla
Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita.
Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi
itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea,
heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti
ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan
tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa
ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi
tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen
epä-asemaansa seurassa.
Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti
Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta
voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin
vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja
perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon
korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan
tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi
oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista
ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi
vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli
kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.
— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te
olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?
— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten
sitä kyntää voisi.
— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin,
minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin
sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla
työskentelemään...
— _Une nature poetique_, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti
ei voi kyntää... _et puis_, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu
tekemään kaikki _en prand_.
Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa.
Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon
— ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi
Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena
iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.
Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa
ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa.
Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä
olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa
he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi
palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti
silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi
kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni
huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus
käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana
aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden
kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.