Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa
kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä,
sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi
vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä.
Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän,
— odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!"
Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi
sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan
ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella
kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin
kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä.
Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa,
niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt
mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista.
Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen
liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen
liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin
todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna
alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä,
että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että
hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet.
Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta,
epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille
kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä.
**
— Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.
— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen
lähteä pois.
— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne
kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.
— Pelkään.
— Miksi, sanokaa?
— En tiedä.
Lavretski vaikeni.
— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?
— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta
nostamatta.
— Te ymmärrätte minua...
Liisa punehtui äkkiä.
— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä
mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois.
Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja
huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,,
neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet
jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden
säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen,
kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi
vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi
hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski
käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä?
Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen
Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he
olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se
oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui
muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti
rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä
huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he
kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi
hillityllä basso-äänellä:
— Käskettekö aloittamaan?
— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.
Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi
yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle
savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun
ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut
ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois
— se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti
sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui
nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei
itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein
ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti,
Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin
äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna
näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin
kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja
varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin
seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen
kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili.
Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin
suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä;
hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi
ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei
mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien
kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli
lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja
neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui
lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen,
eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi
päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti
tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi
sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin
pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta
hän ei voinut selvää saada.
Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen
Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään
päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen...
Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön
ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin,
ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista
tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka
ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.