XXXII.

Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa

kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä,

sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi

vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä.

Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän,

— odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!"

Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi

sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan

ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella

kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin

kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä.

Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa,

niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt

mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista.

Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen

liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen

liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin

todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna

alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä,

että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että

hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet.

Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta,

epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille

kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä.

**

— Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.

— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen

lähteä pois.

— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne

kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.

— Pelkään.

— Miksi, sanokaa?

— En tiedä.

Lavretski vaikeni.

— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?

— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta

nostamatta.

— Te ymmärrätte minua...

Liisa punehtui äkkiä.

— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä

mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois.

Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja

huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,,

neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet

jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden

säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen,

kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi

vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi

hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski

käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä?

Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen

Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he

olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se

oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui

muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti

rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä

huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he

kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi

hillityllä basso-äänellä:

— Käskettekö aloittamaan?

— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.

Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi

yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle

savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun

ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut

ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois

— se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti

sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui

nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei

itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein

ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti,

Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin

äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna

näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin

kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja

varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin

seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen

kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili.

Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin

suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä;

hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi

ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei

mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien

kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli

lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja

neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui

lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen,

eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi

päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti

tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi

sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin

pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta

hän ei voinut selvää saada.

Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen

Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään

päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen...

Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön

ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin,

ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista

tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka

ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.

Aatelispesä · 第 36 / 49 题