Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä
tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli
hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus
ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän,
kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa
sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei
hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi
minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen,
ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää
tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta
paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko
hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta
Panschiniakaan... Heikko lohdutus!"
Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään
elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus:
mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut
saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa
Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä
vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa
häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, —
samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka
äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen
tuttavuuteen henkilön kanssa: "_qui est un si grand ridieule_" [joka
on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut
ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä —
eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).
— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me
rukoilemme yhtenä _hänen_ sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi,
ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa
Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.
— Miksikä ei? kysyi Lavretski.
— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.
Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti
tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.
Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa,
kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin.
Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä,
hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan
itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista
tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova
kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu,
pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään,
itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen.
Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut
Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt
ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin
koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän
muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi,
että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli
hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun
valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan... "Sinä saatoit minun tänne,
ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili
aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja
Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa,
omalle — armoa...
He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella
ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta
ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja;
naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät
aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen
hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän
auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa
köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.