Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat
kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai
kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä
kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse
sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen
asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön,
vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei
niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä,
minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen
päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan
Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen
hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos...!" Tämä "jos",
jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka
ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus
liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee
naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se
ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä
sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.
Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi
Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa
hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No,
ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa
oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi
oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa.
Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä
odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui
hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.
— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä
harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.
Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä,
huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat
valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin,
jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen
omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi,
herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä
Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko
itseensä tyytyväisyydelle.
— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.
-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, —
tiedustakaa.
Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia
pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska
rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti
hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.
— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme
siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle
mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan
tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin
aivastelee siitä.
Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.
— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin
siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne...
Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.
Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.
— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän...
— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette
tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain
hänen kanssaan, pidä seuraa.
Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä
tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää,
miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä
se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta
tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan
rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa
hänelle salaisuuksiansa... Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa;
hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin
hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen,
puhtaaseen kammioonsa.
Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.
— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä
raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian
viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi
olla vaan nuoria miehiä.
— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos
hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän
epätietoisesta.
— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna.
Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös;
minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.
Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa
seisahtui Liisa.
— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita.
Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut
epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä...
— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.
— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin,
ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän
sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän
pois portailta.
— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.
— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä
suoraan kasvoihin.
Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti
vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja
eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua
ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.
— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua
rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen
pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.
— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette
rakasta häntä.
— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee
yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.
— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun _Lisetteni_ soittaa?
sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.
— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.
Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta
tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä
julisti neljätoista kuningasta.