Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti
haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään
lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka,
ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin,
muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta
illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella
voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut
liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa;
etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin,
ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen
rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän
heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi
joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen;
yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis
torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät
vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa,
yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen
oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden
rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa
yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta,
helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä
asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän
ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan
kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti
päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin
hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön
sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman
kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta;
likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin
eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä
uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan
oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli
jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja
hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen
vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi
myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia,
pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti
silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan.
Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä
elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei
hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä... Sitten hän ajatteli Liisaa,
näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle
vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän
ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään
ole totta: hänellä on omat sanansa... "Älkää puhuko siitä niin
kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään
ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:
Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin...
säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.
Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen
hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä
sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui
hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä
Liisalle ja juoksi kuistiin.
Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli
luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen,
aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle
mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia
sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet
avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat,
joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne
syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä
kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen
surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti
hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus,
_madame de Lavretski_ on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä,
aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli —
niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä...
Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka
edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.