Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna
tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta
Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin
arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän
suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti,
kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja
pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi
mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan
sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä
ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa.
Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana
seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään
antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin
sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä
hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa.
Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli
pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut
kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän
näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi
mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi:
kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle.
Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon
hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön
ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se
oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille
saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui
paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon... Mutta! sävel kuuluikin
hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä
koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt
onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski
ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan
sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen
toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti:
"nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.
Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa
oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin
matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras
vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle
palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki
ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin
koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita
Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "_il
n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois_". [Ei ole
enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen
kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala
nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon
paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat
vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi
pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia;
luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen,
vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko
liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton
veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä
lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla
oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui
hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa.
Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa
su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat
niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot
tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen,
toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus
varjosi heidät molemmat.
— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut
meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen,
että te olette erinomaisen hyvä.
— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella... sanoi Liisa ja häpesi.
— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta
tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.
Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle
tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.
— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi,
hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana —
sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on
vaikea kestää tällaisia iskuja...! Katsokaa, teillä nykii... Sanotaan,
lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin
miellyttävän romansin.
— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.
— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?
— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän
ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.
— Vai niin. Onko hän hyväkin?
Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.
— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja
heittäen sen uudestaan veteen.
— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle
saapunut henkilö ja sukulainen.
— Kuin sukulainen?
— Niin. Taidanhan minä olla... väärän "koivun takaa" teille setä.
— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan,
hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.
— Rakastatteko tekin häntä?
— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.
— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy
välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti
Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!"
sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois
katseensa. Liisa punehtui.
— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette
turhaan... Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän
äkkiä..
— Ei.
— Miksi?
— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.
Hymy katosi Liisan kasvoilta.
— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan
vaiti oltua.
— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun
minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä,
että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua...? Mutta, lisäsi hän,
täytittekö lupauksenne?
— Millaisen?
— Rukoilitteko puolestani?
— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette
puhu siitä niin kevytmielisesti.
Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään
juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten
hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa,
kristillisyyden merkityksestä...
— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella,
ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta... vaan siksi, että joka
ihmisen on kuoleminen.
Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi
hänen katseensa.
— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.
— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.
— Ei ole omanne... Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?
— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.
— Usein?
— Niin.
— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset,
selkeät kasvot, te hymyilette...
— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.
Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä
kovasti...
— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen
ruutanan minä sain.
— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan
Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan
kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa
oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti
Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli
kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.
— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä?
kysyi hän hetken kuluttua.
— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika
on kaikki näyttävä.
Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään
Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella
Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä
niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja
vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja
viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.
— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin
sisäpihallani Nastjallakin, ei ole _omia_ sanoja. Hän sanoi kerta
sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot
minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.
"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.