Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia
lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo
sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä
turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti
hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne."
Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen
matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset
olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski
taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja
Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat
tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa
jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä.
Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä
kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään
ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa
vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä:
hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen
asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n
kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti
päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa
Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna
tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella
puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin
käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti,
kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille
toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja
viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa
"herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla,
kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan
perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan,
sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan,
kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa
Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja
pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että
muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "_de populariser l'idée
du cadastre_" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui
jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten
kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän
kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten
kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te,
niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" —
eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti
Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas
ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen,
kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta,
ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut
erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn
nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski
voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä,
"_aigri_" ja "_en somme_", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna
saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna
Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui
soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli
melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva
musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset
rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies,
jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen
hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan
haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti
häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua
puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous
ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä
katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos
ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa
kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden
oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä
milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat
ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä
liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi
hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas
avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä
yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan,
Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin
vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien
nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi,
puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin
epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä,
joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan
romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös
väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun
hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain
ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä
häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan,
käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja
seurasi häntä.
— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.
— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.
— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen
nähnyt.
Lavretski kumartui yli pöydän.
— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se
näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä
kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen
Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa,
minä tulen teille huomen aamuna.
Liisa hämmästyi... Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti
sanomalehden taskuunsa.
— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin
miettivästi häneltä.
Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa:
Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria
Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut,
moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei
osannut alkuheittoa.
— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin
juoruja panna kokoon.
Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa
pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski
katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin
tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin
salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan,
ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin
kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti
lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna
tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.
— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.
Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja
Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin
kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja
katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.
Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei
hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei
voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli
ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti,
tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen
päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän
seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.