Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä
vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä;
kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli
harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat:
se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei
tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti.
He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa
huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset,
unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja
juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille
omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään
kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta
hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin
oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla,
noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää
Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa
tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin
nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti
huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti
hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä
olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. —
Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo
anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi
tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä
olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee,
veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot
ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä
kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin
uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä
uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja;
runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle
viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset
vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli
tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:
Uusille tunteille altiiksi antauin,
Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.
Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä;
hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen
leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli
häntä, kuunteli... vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti
yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei
kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi
niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan
venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa
ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka
sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan
syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema
kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että
kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut
huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan
pelätäkin.
— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello
yhden aikaan yöllä.
— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki
vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella
kädelläni?
— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä
oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut;
se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja
rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen
vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.
— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.
— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen
mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa
hairahdella. Mutta mitä se todistaa?
— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.
— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä
lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista
asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?
— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta...
— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch
vuorostaan.
— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä
halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää
ainoastaan itseäsi varten...
— Mikä se itsenautinto on?
— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.
— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?
— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä
ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän,
murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan...
— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.
— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä
lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi... sinä olet,
säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!
— Kuka, minäkö olen voltairelainen?
— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.
— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että
sinä olet yltiöpäinen.
— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään
ansaitse niin korkeaa nimitystä...
— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch
kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et
voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat
rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään
osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen
— ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat
kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin,
nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki
se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.
— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski,
mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?
— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti
väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte
mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat
ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja
tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen
laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku
ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan
nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä,
— tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä
i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä
siihen, istuuvat siinä, niin kuin... niin kuin tatti voissa, tempasi
Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi,
näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä
yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko...
— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa...
työskennellä... Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!
— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni;
se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti.
Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa,
muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.
— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.
— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch
käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota,
eikä elämäkään saa odottaa.
— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello
neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä!
nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri
edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan
aika rientää; me makaamme...
— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan
makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti
kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.
Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen
saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen
saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista
tuntia... Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja
sävyisää pakinoimista.
Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin
koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä;
mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai
tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa.
Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden
tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa
takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet
sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa
ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä
söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita
vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei
hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut
kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen
tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta
tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen
hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja
ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään
huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut.
Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja,
kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli
hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "_pan’ittaren_",
puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka
aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin
tunsivat... mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?
Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat
hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä... Kuuromykkä tuntee jo
pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä —
eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen
kanssaan, — ei edes toivoakaan.
Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa,
ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti
ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä
esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi
samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten
olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan...
— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.
— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch
hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi
juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä
tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi
sinut tuosta tunnottomuudesta...
— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.
— Ole vait _luulittelija_! huudahti Mihalevitsch.
— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.
— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.
Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt,
keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli
kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama
kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan
ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään
ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat
vihdoin... "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän,
kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto,
edistys, inhimillisyys...! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin
tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat
näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan
huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat
olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä.
Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.