Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän
halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät
kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen
eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen
suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä
huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa
henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin
lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän
lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä,
hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri
tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos
minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen
häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen
tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti
hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan
pelkäsi pahoittavansa häntä.
— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.
Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.
— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on
tosiaankin hyvä..." — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi
puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte... miksi te
erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen
viereensä.
— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän
kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.
— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen
puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta
kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?
— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä
kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.
Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.
— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin
anteeksi annettaisiin.
— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää,
kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet
uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille
on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on
aivan tyytyväinen kohtaloonsa... Ja mitä joutavista puheista! Hänen
nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian
puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.
— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni
nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.
— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä
pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!
— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.
Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.
— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä
petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en
tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta
uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.
— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi
tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää,
vaan jos me emme nöyrry...
Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.
— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.
Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä
tiehensä.
— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi
pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan
minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon;
Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte
siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte.
Myönnyttekö?
Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta
Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen
molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille
eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta,
heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä
päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan:
"kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää..." Ja Liisan vaaleille poskille
nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka
oli hän luullut loukanneensa häntä.
— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
Dmitrijevna.
— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi
olla omassa piirissämme?
— Niin mutta... alkoi Maria Dmitrijevna... vaan kuinka tahdotte, lisäsi
hän.
Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.
— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties
sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua
vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.
Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän
katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka
hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi
Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui
ajatuksiinsa.