Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli
kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan,
joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan
huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei
herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi
hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta
ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi
aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu
viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys
vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun,
loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja
napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen
viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien
narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi
Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo
kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan
hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan
lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen
maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen
oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on
elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu
sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta,
täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee
omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä
voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa!
Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen
hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla
rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus:
lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni",
pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää
itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin
osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan
kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin
yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii
aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan
aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä
valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan
saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru
suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! —
ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin
sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.