Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi
vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta
honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä
puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden
läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille,
joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira
Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten
ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut,
nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan
aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea,
suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä
vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui
vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi
vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja
köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan
hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset
kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui
pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida
sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä,
juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko
röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli
sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen
kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen
kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty
toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen,
kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli
pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä
nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta
likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli
laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan
kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein
yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä;
päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui
vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain
kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia,
peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut
muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään
häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja;
vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet
herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun
olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen.
Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten
lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä,
oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun
teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi
häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se
oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli
ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen
liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi
Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen
karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa
siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan
ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne
olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta
takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen,
jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt
raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä
kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen
uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten
rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät
käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet
kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat
välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja
ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan
vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin
puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi
ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin
pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli
kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen
aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen,
lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille
laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän
Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan,
jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää.
Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä
rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha
oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä,
jos... "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa.
Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä;
löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä,
juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta
kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli
kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi
siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin;
Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden
käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli
hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet
valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan
asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä
pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä
kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja
nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan
kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan
luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä
kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen;
he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista
vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia.
Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla
nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan;
siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään.
Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista,
makeaa untaan.