Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan
talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle
mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä;
talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen
kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana,
tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei
hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja
huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan
ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin
kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen
piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa
kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä
satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla,
vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki;
jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana
läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan
nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu,
niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin
kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen
ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi
usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä
uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän
silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan,
epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi
omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli
sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin
tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä
perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja
keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia,
joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi
erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch,
oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla
Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä
ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin
valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän
lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor
Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle";
sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt
ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on
sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on
kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?"
Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja,
sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät
hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit".
Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski
pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla
lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä
ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat
silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen,
valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva.
Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä,
vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en
silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne,
Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli
oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa
hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta
mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli
herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä
ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona
— sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle,
nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan
sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti,
vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen
tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä
vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla
uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän
ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta
mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki
kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri,
jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa.
Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin
kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi
nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan
osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä
muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos
edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."
— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi
rauskoksi kutsuttiin?
— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.
— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva
suvaitsee nykyään oleskella?
— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole
niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.
— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.
Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa
Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän,
isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän
kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa.
Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt
hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti;
Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria
Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua
meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen
hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen
asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui
paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa
hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut
ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan
hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se
liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa,
soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia
omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin
balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia
kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa
vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle
saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä
yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti
silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti
huoneensa... "_Ich bin doch nicht klug_" (minä en ole, oikein viisas)
höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti
tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli
häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti
ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan
hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät
yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin
hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon
matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden
tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui
ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin
hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi
vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa
istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta
hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen
ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä
taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä
syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän
itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.