Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat
vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo
ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa
kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko
tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla;
tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä
suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä
ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten
aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä
säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä
katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron
synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita,
notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita
koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt,
tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta
samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin
suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten
suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla
liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa,
äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä
luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka
äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja
vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen
tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä,
harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan
liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi
nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa
onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin
äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään.
Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän,
"astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin
tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet
niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa
olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen.
Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla
hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa.
Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä
ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän
minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset
juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.
Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään
uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat,
sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa.
Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä...
Ranskan historiasta... siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa,
jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot...
Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä... Samat kedot, samat aron
kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan
pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen,
pullistui tuulen viimasta.... "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!"
välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!"
kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut
jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen
edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut
herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen;
portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä
kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli
Wasiljevski.
Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija
kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen
ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija
aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko
ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä,
mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen
aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja
jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta
ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa,
ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin
vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen
peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi
herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa
olla Anton? Sinä elät vielä?
Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui
kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin,
Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi
hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta.
Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja
kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas
vyötäisiin saakka.
— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski,
astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut
ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin
suojiin.