Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui
Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu
päässä ja hansikkaat kädessä.
— Mihin nyt? kysyi hän tältä.
— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.
— Käyttekö te kirkossa?
Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.
— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä... minä en sitä
tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä
matkustan maalle.
— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.
— Noin viisikolmatta virstaa.
Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.
— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.
— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette
kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.
Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.
— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen
teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.
Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi
hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka
rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella
äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.
— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!
— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?
— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä
ilmoitan salaa teille, _mon cher cousin_, hän on aivan haltioissaan
minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa
paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii...
olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin
on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni:
tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa
minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä...
nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli...
Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä
tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua
käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa
rouvaa.
— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.
— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi
istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna
katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö!
Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle
uskollinen.
Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä
seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä:
paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden,
että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen,
arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä,
terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen
tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti
yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna
Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa
Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän
löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa.
Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari,
jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään
antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään
tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa
Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa;
itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten
itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla),
alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä
päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen,
hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta;
päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset,
kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa
Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili
hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä
kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö,
vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200
ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja
yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi
sallinut mitään poikkeusta.
— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla
nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa
toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat
hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas
raapasee. Matkustatko sinä tänään?
— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.
— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu
varovasti, muuten säret Sandran tuolin.
— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?
— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.
— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna,
kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan
kuitenkin menette.
— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni,
sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni
lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka
eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan
Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch
Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.
— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna
puhui minulle äsken siitä... mikä hänen nimensä nyt onkaan...?
Panschinista. Mikä herra se on?
— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna,
eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on
onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy
vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan
kiitos! vaikka hän jo juttelee.
— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.
— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?
— Ettekö pidä hänestä?
— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.
Leskiraukka joutui aivan hämille.
— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja
kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.
— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä
miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän
häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on:
kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä
väitäkään.
Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.
— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?
— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten
tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa
esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä
saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja
juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.
— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi
tajuta.
Hän rupesi hyvästijättelemään.
— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.
— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.
— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on
oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet
siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he
haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja,
teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota,
ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en
minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen.
Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen,
muutoin minä kyllästytän sinua.
Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.
— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän
toisenmoisen miehen.
— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.