Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan,
näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun
paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki,
ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:
"Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe
tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule
huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi
(_ton gros bonhomme de mari_) on tavallisesti silloin kiintyneenä
kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (_de
votre poète Pouskine_) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit:
Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi.
Minä odotan sinua. Ernst."
Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa
toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen
jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä
salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.
Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa;
uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa
rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla
oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin
kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin;
Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua,
ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa
kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän;
hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu,
keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara
Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut
kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa
olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein
moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara
Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, —
ja juoksi ulos ovesta.
Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko
lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen
ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan
oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä
rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon
ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen.
Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin
pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys
valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt
mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet
kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään,
tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan,
antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa
uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan
uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet
huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa...?"
Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen
koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä
yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä
takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen
ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet
sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, —
hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua
turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli
itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat.
Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä
untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja
katsahtaa... Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet
saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä.
Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua
tulevansa isäksi... Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän
palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja
lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:
"Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon
teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen,
pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli
Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään
nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000
frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne
maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä
haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."
Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse... mutta
hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle,
salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä
pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan;
viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä
epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän
halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski
hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä
täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski
kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen
päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt,
ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne
meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle
vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden
hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen
tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä
Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä,
rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain
vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira
Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan
hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan,
ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka
kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili
Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän
tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten
oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla
saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän,
tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti
kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle
oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen
rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen
kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja
huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus
eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa
oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli
"kuuluisaksi".
Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä
kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä
vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi
saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään.
Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt
kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen
selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää
näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen
henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään.
Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla;
elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli
välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa
lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta
Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme
hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.