Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla
välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä
kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus:
— rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin
koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja
ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli
paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen
loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se
kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän
ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä
häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama!
Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa,
millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara
Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla
ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa
ja antautui siihen kuin lapsi... Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä
nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren
vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää,
huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi
ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä
miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän
laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta
ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen
päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet
ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli
tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan
tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei
nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän
olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä
asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei
ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali
Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan
henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat
erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena
kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja
lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle,
että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen
heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa
taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla
valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei
Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät,
minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois
syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään
rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!"
Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui
kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja
liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.
Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he
viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa,
kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon
tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä,
kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia
soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa
vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen
huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen
etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei
hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle
mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä
mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli
kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä
että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään --
siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli,
keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä
oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen,
hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen
parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi
vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti
hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi
piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja
loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja
tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen
vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan
pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien
neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille.
Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi
haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää
ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan
talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa
rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi
yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin.
Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta
muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin,
ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean
sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki
ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan
kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa
ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen
parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan
kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin,
erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla
jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki
he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät
silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta
purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä
toi muassaän ystäviään ja _la belle madame de Lavretzki_ tuli kohta
tunnetuksi _Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en_ saakka. Siihen
aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä
följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla,
aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi
Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan
ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen
kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä
mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä
vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa
sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä,
milloin _m-me de L——tzki_, milloin _m-me de ————, cette grande dame
russe si distinyuée, qui denieure rue de P..._; kertoi koko maailmalle,
s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista
tekemistä _m-me de L——tzkin_ kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea
ranskalaisnainen (_une vraie françaiee par l’esprit_) — tätä suurempaa
ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen,
kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän
tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä
vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa
yli paisumaan...) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa,
ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli
silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut
ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti
teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin
raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa
ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa
melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa
hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen —
mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka
lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch
ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin
raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää.
hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla _Sorbonne’ssa_ ja _College
de France’ssa_. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään
erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en
kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta
ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä
työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan
olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi
päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa
Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka,
joka kukisti kaikki hänen toiveensa.