Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch
saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen
ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä
kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen
ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla
henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui
kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin
levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen
läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko
hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään,
viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään,
keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen
sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui
sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua,
jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja
herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen
teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti
itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja
syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia
huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi
soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti
säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat
tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi
lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali
hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin
kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään
illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka
rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä
näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää;
kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja
mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi
yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa,
rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein
käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa
Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli
vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski
kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon
hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko
kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen
hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin
sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: _Meine
Tochter macht eine schöne Partie_ [Tyttäreni tekee loistavan
naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.