Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon
tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan,
matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta
vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti
lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon
lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet
hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen
tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni
koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin
vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli
englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti
hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä;
kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat
juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta
vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän
tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä
ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen
taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen
pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen
sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä... Nyt koko maailma oli
iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa,
sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa
ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki
hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi
vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun.
Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas,
äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa;
he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen
luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän
näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he
eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan
väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa,
tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi
latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija,
nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli
sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.
Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja
Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän
toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen
sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei
se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin
samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys
liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa
kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään,
jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta,
pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat
sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen
vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden
ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä,
huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha
mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä
jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat
maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä
huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut
katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut
sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch.
Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko
Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti
Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan
loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat
Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää
huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana
hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä
hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa
kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat;
Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa
näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen...
Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki
vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi
että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai
hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että
herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa,
ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi
takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui
isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän
omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas
olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen
hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen
Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään
häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan
kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi
äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista
viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki
nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui
Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi
siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.