Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon
saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut
kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä
harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen
vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja
hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän
aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän
huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä
tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan
häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä,
ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui
hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä
hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen
kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut
äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan
liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi".
Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen
leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen,
paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään:
"Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi
salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri
kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli
tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli
selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka
kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys:
"Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan"
merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi
niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat,
herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia
hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan
kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla
hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin
puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse
osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin
vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista
neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa —
istui... ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä
huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden,
yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien
seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä,
mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen
sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan
vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät
ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa
miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma
ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa;
kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu
ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei
milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys,
silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri
olevistansa, miellyttänyt... Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa
saakka ole Osannut rakastaa!
Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen
istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen,
_Un homme_, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä,
vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin
vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias
poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa;
ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen
voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi
syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi,
nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi,
kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan
"ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä,
kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri
juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä;
sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän,
seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen
erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan
taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa
nimitti häntä _mon fils_’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä
_vous_’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta
ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli
saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta
terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai
kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä
ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi,
keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi
Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa
sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi
haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä
väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.
Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta
Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella
kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa,
harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän
kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja
valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan
paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat
paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui
Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch
tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä
oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää
sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään
päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen
vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki
kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän
virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti
ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin
lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki
asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat,
kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä
talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa
kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän
alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka
painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa
ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku
seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut.
Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori
Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun
uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan
auttamattomasti, yhdessä päivässä.
Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa,
saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti
mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan,
yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista
kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat
vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena,
itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli
murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli
ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa
ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille
eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä,
politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli
ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi;
vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt
hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät
nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita
kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, —
joutavaa lörpötystä!
Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut
ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä
loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei
vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen
peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta
ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä
päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup..."
sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä
sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri
oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä
silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois;
läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan
balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään
ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt
kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta
vuotta olivat kuluneet...! Elämä aukeni hänen eteensä.