Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen
hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi
tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi
hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja
pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch
oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä
virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä
yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman
Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi
omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi
tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti
salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei
ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään
mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään
senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle,
että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan
tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän,
käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle,
vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt
vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika
ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet
sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen,
että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa.
Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa
miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi.
Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään
muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä
kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja
Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen
jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja
Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat
tuskin tuntuvasti hänen kättään.
— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää
päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi
hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.
— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä
hylkää sinua, linnunpoikaista.
Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui
polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen,
syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta
kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.
— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä
huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan
anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä
kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.
Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä
kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin
siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan.
Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet
parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja
tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan.
Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut
Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme
kertaa.
Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui
ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä
suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan,
sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten
tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja
Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut
saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen,
tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea;
hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään
tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän
kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari
Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja
Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän
olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei
ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko
terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi
muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä,
että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään
sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa... mutta Fedja
erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen
syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu
lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen
täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään
rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse
Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä
olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin —
eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan
ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä
ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan;
vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa
vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta.
Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin
nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch
ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa
hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja
Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä
Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan
toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen
Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa
toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko
elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut
tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti
jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin,
kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta;
hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin
Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin
kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä,
ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti
maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi
pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin
irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui
tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan
häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch.
Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi
sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen
ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen
hautaansa.
Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän
yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti
kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja
poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja
"Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin
Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan
tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi
ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira
kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika
todellisesti ryhtyä siihen.